Tää on mulle ihan kreikkaa, tai vastuullinen ja kosmopoliittinen Suomi Euroopan talouskriisissä

Touko 19, 2010

[NOT RACIST]Helvettiin Kreikka ja kreikkalaiset! Eikö niin? Poliittisessa viestinnässä kerrotaan tarinoita, ja viime viikolla meille kerrottiin, kuinka Kreikan hallitus tuhlaa rahaa, kuinka kreikkalaisille virkamiehille maksetaan hyvää palkkaa, kuinka irtissanomissuoja Olympic Airwaysilla oli hyvä, kuinka siellä on vielä valtiollisia yrityksiä! Tämä oli tarina EU:n julkistalouksien rahoituskriisistä (”Kreikan kriisistä”).

En muista, kerrottiinko missään iltapäivälehdessä, että kreikkalaiset ovat niin laiskoja, että pitävät keskellä päivää siestoja. Olisi ehdottomasti pitänyt, se olisi istunut tähän diskurssiin saumattomasti. Syyllistä ei tarvinnut etsiä, sillä se oli jokaisen tiedossa heti: tuo taloudessaan leväperäinen ja ahkeruudessaan puuttellinen Välimeren ihminen, ruskea ja karvainen – toinen! Me täällä järkevässä, ilmastoltaankin kohtuullisessa pohjoisessa emme koskaan voisi joutua moiseen kriisiin, sillä meillä on kuri ja järjestys. Jonkin verran tämä erosi siitä kansanomaisemmasta rasismista, joka velloo Suomessa vastaanottokeskusten sijoittamiskeskusteluissa ja raiskausuutisten nettikommenteissa, mutta eivätpä nämä Etelä-Eurooppa-stereotypiat myöskään kohdanneet juuri ollenkaan poliittisen korrektiuden filtteriä. Siksi Uuden SDP:n ja Uuden Vasemmistoliiton oli erinomaisen helppo antaa äänensä Kreikka-lainaa vastaan: kyllä kansa nämä tietää.

Reiluuden nimissä, toki vasemmistolla oli myös positiivinen agenda Kreikka-lainan suhteen. Keskustelun kannalta siitä ei kuitenkaan tullut uskottavaa ja relevanttia. Hallitus nimittäin otti nimenomaan nuivuuden ja tylyyden Kreikkaa kohtaan myös omiin nimiinsä: Jyrki Kataisen viesti joukoilleen lainasta oli nimenomaan ”Kreikka ei ansaitsisi mitään, mutta ollaksemme vastuullisia eurooppalaisia on meidän pankeille laina annettava”. Hän korosti Suomen ajaneen asiassa mahdollisimman tiukkaa linjaa (jopa poikkeuksellisen tiukkaa: suomalaisesta poikkeuksellisuudesta muuten suosittelen tätä Anna Rastaan artikkelia). Tässä on nähtävissä selviä yhtymäkohtia kokoomuksen maahanmuuttopoliittiseen linjaan: kukaan ei väitä, että puolue olisi suvaitsevainen, mutta työperäinen maahanmuutto on kuitenkin nenää pidellen hyväksyttävä, sillä hegemonia määrää meidät hoitamaan työvoimapulaa sillä tavoin. Parasta mahdollista uusliberaalia postpolitiikkaa: ymmärrämme kansan huolen, mutta olemme niin vastuullisia ettemme tee sille mitään.

Vastuulliset eurooppalaiset talousmiehet ovatkin dominoineet keskustelua EU:n tämänhetkisen kriisin taloudellisesta puolesta miten tahtovat. Ehkä eniten huomiota on herättänyt EU-komission suomalaisen suomalaistalousasian suomalaiskomissaarin Olli ”Suomi” Rehnin esitys, että komissio tästälähin tarkkailisi euromaiden budjetteja ja huomauttaisi lipsumisista. Lakiteknisesti kyse on niin merkittävästä puuttumisesta jäsenmaiden suvereniteettiin, ettei sellaista olisi voitu kuvitellakaan nykyisiä perussopimuksia laadittaessa. Nyt Suomen hallitus kuitenkin antaa hankkeelle täyden tukensa. Jotkut ovat jopa uskaltaneet toivoa, että talouskriisin hoito veisi EU:ta pitemmälle demokraattisen liittovaltion suuntaan.

Kuinka vastuullista talouskurin tiukentaminen vastauksena rahoituskriisiin sitten on? Ei kovin. EKP:lta oli hyvä päätös suostua setelirahoittamaan lainoja jäsenmaiden likviditeetin ylläpitämiseksi, mutta se olisi ollut täysin perusteltua jo viime vuonna, kun maailmantalouden rahavarannon pohja alkoi häämöttää. Jos kriisi oltaisiin toden teolla haluttu ehkäistä, tämänsuuruinen setelirahoitus olisi pitänyt järjestää reaalitaloudelliseen elvytykseen jo toissa vuonna, jolloin käynnissä pidetyllä kasvumoottorilla oltaisiin voitu ruokkia velkaantumisasteen hallittua vähentämistä. Tämän kevään elvytyspaketti oli auttamattomasti myöhässä, ja lähinnä osoitti markkinoille, että euroalueen velkaantuneita kansantalouksia voidaan uhata spekuloimalla. Eilen Kreikka, tänään Espanja, huomenna ehkä Belgia?

Kuten tässä blogissa on jo vuosia kerrottu, nykytalouden kriisissä on kysymys ennen kaikkea velasta. Nyt muutkin alkavat sen havaita. Velan tason on mahdollistanut hillitön spekulatiivinen finanssipääoman laajeneminen, joka on lyhyessä ajassa tehnyt kansallisvaltioista toisen luokan pelaajia. Jos kansallista talouspolitiikkaa halutaan ylipäätään vielä tehdä, on ensiarvoisen tärkeää rakentaa ylikansallisia keinoja säännellä näitä finanssimarkkinoita ja kehittää uusia verotuksellisia ja laillisia keinoja rahavirtojen kanavoimiseksi demokraattisen hallinnan piiriin. Siihen ei auta budjettivajeiden kieltäminen perustuslaissa, eikä ainakaan se, että Suomi samalla vastustaa yritystäkin eurooppalaisen tason sääntelyyn.

En ole tämän porukan kansantalousekspertti, enkä viitsi laatia kriisiennusteita. EU:n kehityksestä olen kiinnostunut, ja rahaliitto selvästi kaipaa kipeästi vahvempia instituutioita. Suhtaudun kuitenkin suurella epäilyllä sellaiseen eurooppalaiseen projektiin, joka rakentuu uusliberaalin talousortodoksian ja arjalaisen ylemmyydentunteen pilareille. Kysymys on kreikkalaisesta käsitteestä, demokratiasta: ylikansallisessa yhteisössä meidän on hyväksyttävä toisemme samanarvoisiksi ihmisiksi olemme sitten pohjoisesta tai etelästä kotoisin, ja kenenkään meistä ei tarvitse alistua jumalallisten markkinavoimien imperialismille. Muuten rakentamamme yhteisö ei ole agora vaan mausoleumi.

Anssi Häkkinen

Mainokset

Ei-kivasta varjosta kivaan valoon

Touko 7, 2010

SDP on valmistellut vuoteen 2020 katsovan asiakirjan, jonka luvut hyvinvointi, sivistys ja ympäristö on johdannossa kuvattu keskeltä päällekkäisinä palloina. Tässä päällekkäisessä osassa on työ. Viimeksi mainittu luku yksin kattaakin talouseetoksineen puolet asiakirjasta. Muutamia huomioita.

Työn luvussa jokseenkin liian useasti johdannaisineen mainittu sana innovaatio kuvaa luvun maalailuja: aktiivinen elinkeinoelämä, valtion hallintorooli, innostusta. Asiakirja on kauttaaltaan täynnä hyviä ehdotuksia, optimismia ja hyvää fiilistä. Kuva on tulevaisuuteen kohdistuvasta hetkestä, ei siihen johtavista prosesseista tai periaatteista. Prosessillekin olisi suonut tilaa, sillä liian usein pyrinnöt hyvinvoinnin vahvistamiseen käytännössä heikentävät sitä. Esimerkiksi uuden kasvun yhteydestä puuttuvat sukupuoli- ja ilmastovaikutusten huomioiminen.

Asiakirjassa on ”hyvinvointiyhteiskunta”, ei ”–valtio”, millä valinnalla yleisesti kuvataan sitä että julkinen sektori on virkeän elinkeinoelämän hallintopalvelu. Tai tällä kertaa ”hyvinvointijulkinensektori” olisi ehkä osuvampi. Kuka keksii uuden termin tähän?

Asiaan liittyy optimismia. Itsenäisistä kunnista ja julkisen sektorin hajauttamisesta huolimatta pitäisi samojen mahdollisuuksien ja tasa-arvon kattaa koko maa. Tasapainottelu aktiivisen ja passiivisen julkisen sektorin tai -valtioajatuksen välillä jatkuu kautta asiakirjan. Yleistyönjako on silti selkeä: sivistys-, hyvinvointi- ja ympäristö-luvuista ei taloudellinen eetos välity kuten työ-luvusta.

Laajempi tavoitetasapainottelu näkyy mm. siinä, että vaihtoehtoja BKT:lle -koontilaatikko löytyy puhtaan ympäristön Suomi –luvun kasvuosasta, ei suinkaan talousorientoituneesta työn luvusta tai jo johdannosta.

Toiseksi, paperin mukaan SDP:n vuoden 1995 eduskuntavaalivoitosta alkanut ”myönteinen kehitys perustui tavoitteelliseen yhteiskuntapolitiikkaan ”. Shokkihoidonomaisesti toteutetut julkisen sektorin leikkaukset ja esimerkiksi pankkien pelastaminen kymmenientuhansien velkavankeuteen syöstyjen kansalaisten kustannuksella olivat siis ”tavoitteellista yhteiskuntapolitiikkaa”. Kysymys kuuluu: mitä sillä tavoiteltiin? Tulokset tiedämme.

Olihan se informatiivista todeta, että eräisiin edellisen laman ja sen jälkeisen kasvun opetuksiin kuuluu se, ettei taloudellinen kasvu yksin kykene ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Itse olin luullut että tämä oivallus oli jo demokraattisen sosialismin ytimessä.

Kolmanneksi, globaali valuutanvaihtovero ja muutama muu hyvä ehdotus jäävät harmillisesti paperin yleiskansallistunnelman varjoon. Emme kuitenkaan ole vain globaalien reunaehtojen vastaanottaja vaan osa globaaliyhteisöä, johon myös vaikutamme.

Neljänneksi hyvästä työelämästä kirjoitetaan paljon, mutta tarkempi kuvailu ja prosessit jäävät taas pois. Nykymaailman luovuuden ”edistäminen” on ollut sen heikentämistä; kilpailun ja esimerkiksi palkkaepätasa-arvon lisäämistä avoimuuden, yhteistyön ja luottamuksen sijaan.

Henkilöstöstä tai avoimuudesta ei puhuta valtion omistajapolitiikan yhteydessä, kuten ei yhteiskunnallisuudestakaan. Valtion omistamien yritysten tulot kuitenkin mainitaan, mutta työ-luvussa ne ohjataan pitkälti elinkeinotoiminnan tukemiseen. Asiallinen olisi ollut visio, jossa yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen tähtäävät yhteiskunnalliset yritykset ovat vuonna 2020 elinkeinoelämän veturi.

Työnteon kokonaistaloudellinen merkitys on paperissa keskeinen motiivi työelämän parantamiselle; harmillisesti ei työn merkitys työntekijälle ja siihen liittyvä vapaus. Ainoaksi esimerkiksi työelämästä poissakäymiseen löytyi muu (hoiva)työ.

Viidenneksi läpyskän kirjoitustyyli on etäännyttävää ja passiivista, rakenteissa. Ihmiset puuttuvat näistä kivan fiiliksen kuvituksista. Lisäksi tyyli on yksityiseltä sektorilta: palvelut ”tuotetaan”, ”palveluiden” ja ”tuotteiden” ”käyttäjät” ”integroidaan” täysivaltaisesti mukaan ”suunnitteluun ja kehitystyöhön”.

Pahoitellen puutun vielä muutamiin kukkasiin. Mitä pitää tehdä kun ”passiivinen kuluttaja muuttuu aktiiviseksi sisältöjen ja merkitysten tuottajaksi”? Ja onhan vähän hassua tukea ”vanhusten verkostoitumista”. ”Palveluiden laatua kehittää valinnanvapaus” – kuka mitä? Entä mikä abstraktio on uuteen kasvuun liittyvä ”hyvin hoidettu luontosuhde”?

Ympäristö-luvussa on esillä lukuisia hyviä asioita, mutta yleistunnelma on vähän sama kuin Vihreällä liitolla: luonto on ihan kiva ja niin joo se lisää viihtyvyyttä. Esimerkiksi näkemyksiä jakavat turve ja ydinvoima ohitetaan.

Erityiskiitoksen ansaitsevat asiakirjan lisälaatikot. Kuitenkin paljon muutakin kiitettävää on, kuten esimerkiksi julkisen sektorin vastuu palveluista ja sosiaaliturvajärjestelmän perustuminen niille, ilmastolaki, energiansäästö, asunnottomuuden ja palkkaköyhyyden poistaminen, kuntasektorin palkkakehitys, globaali demokratia, vaihtoehdot, poliittinen tahto. Lisää näitä ja niihin johtavia prosesseja ja periaatteita, joista demokraattinen sosialismi välittyy! Muutoin voi jäädä sellainen harha, ettei kaiken kivan käytännön toteuttamiseen liity ideologisia eroja; ettei politiikassa tarvita politiikkaa.

Inari Juntumaa

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

huhtikuu 27, 2010

Viikonlopun maahanmuuttoaiheinen keskustelu sai liikkeelle monia puolueen jäseniä, mukana myös Anssi. Itsekin osallistuin Helsingin Sanomissa tänään julkaistun kannanoton muokkaamiseen. Kannanotto löytyy alta. Versio on hyvä. Muutoin asiaan liittyy muitakin näkökulmia.

Ensinnäkään ajatusta siitä, että työnantajalle on edullisinta palkata halpatyövoimaa, ei saa ottaa annettuna. Nykyinen talousjärjestelmämme suosii tällaista toimintaa, ja varsinaisen tavoitteemme on tietenkin oltava vallitsevan talousjärjestelmän muuttaminen.

Toiseksi väestörakenteen muutoksen aiheuttamasta tulevasta työvoimapulasta on puhuttu iäisyyksiä. Uhkia liioitellaan. Vaikka joukolle työantajia sopii ajatus halpatyövoiman tuonnista, ovat tällaiset johtopäätökset vääriä.

Kolmanneksi työntekijöitä lähettävien maiden aivovienti lisää globaalia epätasa-arvoa. Näihin rakenteellisiin ongelmiin on kiinnitettävä huomiota eikä kyse ole vain siitä, minkä hinnan suomalaiset maksavat työntekijöille. Lisäksi niin suomalaisten kuin muunmaalaisten työnantajien on noudatettava asiallisia työehtoja niin Suomessa kuin muuallakin alaisten ollessa niin suomalaisia kuin muunmaalaisia. Kansallinen näkökulma näihin kysymyksiin on liian suppea.

Neljänneksi rekrytoitava työvoima koostuu ihmisistä eikä ole kvartaalittaista kauppatavaraa. Vastentahtoinen keikkatyöläisyys on näiden ihmisten kannalta yhtä ongelmallista kansainvälisesti kuin kotimaiset vastentahtoiset määräaikaisuudetkin.

Viidenneksi alkuperäinen asia oli kai lopulta se, että hallitus aikoo vähentää työlupamenettelyssä tarveharkintaa. Nykyisellään ajatuksena on, ettei työlupaa myönnetä henkilöille, joiden osaamista vastaava henkilö löytyy kotimaasta. Suurimmat ongelmat liittyvät lainsäädäntöön ja viranomaisvalvontaan. Näin päästäänkin itse kirjoitukseen.

Inari Juntumaa

* * *

Sosialidemokratia ei lietso epäluuloa

(Hesarissa otsikko muutettu muotoon: Heinäluoman näkemykset maahanmuutosta kyseenalaisia)

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma esitti (Hufvudstadsbladet 24.5.) kyseenalaisia näkemyksiä maahanmuutosta. Mikäli Heinäluoma halusi puhua A- ja B-luokan työmarkkinoiden syntymisestä ja kritisoida hallituksen kaavailemia uudistuksia työlupamenettelyyn (Uutispäivä Demari 26.5.), se olisi pitänyt sanoa selkeästi.

Nyt Heinäluoman haastattelu lähetti väärän viestin: maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat ja tekevät heistä työttömiä. Hän ei nähnyt, että Suomella olisi tarvetta työperäiselle maahanmuutolle tulevalla vaalikaudella, mahdollisesti ei seuraavallakaan.

Työperäisellä maahanmuuttajalla on työpaikka tänne tullessaan. Työnantaja on rekrytoinut hänet suoraan tai välillisesti. Suomalaisten työehtojen mukaan täällä työskentelevä maahanmuuttaja ei ole suomalaiset töistä syrjäyttävää halpatyövoimaa. Maahanmuuttajiin työmarkkinoilla kohdistuva hyväksikäyttö ja työehtojen polkeminen on hyväksikäyttävien työnantajien, ei maahanmuuttajien syytä.

EU-jäsenenä Suomi on sitoutunut työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen EU:n alueella. Työehtojen noudattamista on valvottava työntekijän kansalaisuudesta riippumatta. Perusteltu reaktio maahanmuuttajien työehtojen polkemiseen ei ole maahanmuuttajien syyttäminen vaan heidän auttamisensa vaatimalla samoja työehtoja kaikille ja valvomalla työehtojen toteutumista.

EU:n ulkopuolelta tapahtuva työperäinen maahanmuutto on marginaalista verrattuna EU:n sisäiseen työvoiman liikkuvuuteen. Pelottelu EU:n ulkopuolelta tulevien maahanmuuttajien aiheuttamalla työttömyydellä on asiatonta maassa, jonka ikärakenne muuttuu nopeammin kuin missään muualla.

On mahdotonta vaatia, että ensin hoidetaan oma työttömyys ennen kuin työperäinen maahanmuutto sallitaan. Työttömyyttä esiintyy aina hieman niin koko taloudessa kuin kaikilla aloillakin. Vaatimus siitä, että ensin hoidetaan oma työttömyys, on vaatimus rajojen sulkemisesta. Rajojen sulkeminen vain pahentaisi työttömyysongelmaamme. Sen esittäminen ratkaisuna työttömyyteen käyttää hyväksi ihmisten hämmennystä työttömyyden kasvun ja maailman kansainvälistymisen edessä.

Sosialidemokratia on maailmanlaajuinen solidaarisuusliike, joka puolustaa heikkoja ja sorrettuja kaikkialla, missä he puolustamista tarvitsevat. Sdp:n poliittisten johtajien julkisuudessa esittämien näkemyksien on oltava linjassa tämän kanssa. Maahanmuuttokeskusteluun liittyvä epämääräisyys korostaa poliittisten johtajien vastuuta selittää asioita ja ohjata ajattelua sen sijaan että ne pahimmillaan lisäävät aiheetonta epäluuloa maahanmuuttajia kohtaan.

Saija Jokela

Pilvii Torsti

Inari Juntumaa

Ulla-Maija Rajakangas

Riitta Seppälä

Sami Siltaloppi

Pertti Rauhio

Matti Silvonen

Kati Oksman

Anu Ylianttila

Irma Marttila

Kaarin Taipale

Heikki Koponen

Helsinkiläisten puolueosastojen puheenjohtajia

Management-by-noise

huhtikuu 25, 2010

Suuret puolueet syttyivät maahanmuuttokysymyksille hitaasti, mutta varmasti. Kokoomuksen yli vuoden takaisten tokausten motiivi oli ymmärrettävä: ai tällainen kiinnostaisi kannattajia? Nyt heitä tuskin haittaa keskustelualoitteen menetys.

Puolueet ajavat jäsenkuntansa asiaa; toimivat äänitorvina. Mutta keiden?

Suurten puolueiden vanhenevan jäsenkunnan enemmistöille lienee yhä merkitystä myös niillä syillä, joiden vuoksi he liittyivät puolueisiin 30, 50 ja 70 vuotta sitten. Esimerkiksi SDP:n tapauksessa näitä varmaan olivat ainakin rauha, vapaus, työelämän epäkohdat, kansainvälinen solidaarisuustyö ja ulkomaanmatkat, tulevaisuususko, hyvät bileet, hyvinvointivaltiotyö sekä luokkataistelu.

Näistä löytyy paljon samankaltaisuuksia ja eroja niihin syihin, joiden vuoksi kirkosta eroavat kulutushyödykkeiden tuottajille ja pankeille uskottomat hierarkioita vastustavat pätkäyhteiskunnan sukupolvet saattavat jollakin tavalla kiinnostua puolueista silloinkin, kun aate ei ole siirtynyt äidinmaidosta. Puoluetoimintaan liitytään esimerkiksi altruistisesta velvollisuudesta, halusta kompata ei-perinteisesti-valtavirtaisia ajatuksia ja vähän rähinöidä sekä silkasta vallanhalusta. Puolueilla ja niiden sisarjärjestöillä on myös sosiaalinen merkitys: on vapauttavaa voida vaihtaa ajatuksia samanhenkisessä seurassa ja toimia yhdessä. Paremman maailman rakentaminen yhdessä on innostavaa. Luottamus kasvaa. Luonnollisesti ryhmän yksipuolinen hierarkia ei tähän yhtälöön sovi. Kun erimielisiä uhataan poliittisen tulevaisuuden tuhoamisella, ollaan kaukana kansalaistoiminnan perusteista. ”Avoin kansalaispuolue” ei tällainen ole.

Jos demokraattisesti toimiva ryhmä valitsee itselleen johdon, tätä ei valita vain samaistumisen – vaan arvostamisen vuoksi, uskoen että johto tekee parhaan mahdollisen työn selvittäessään taustoja, suunnitellessaan, tutustuessaan saatavilla olevaan tietoon ja muodostaessaan niistä kokonaisuuksia. Ongelmia syntyy, jos prosessista tulee yksipuolinen – kumpaankaan suuntaan.

* * *

Esimerkiksi SDP:n jäsenkunnassa on epäilemättä joukko henkilöitä, joiden mielestä Suomeen ei pidä houkutella ulkomaalaisia töihin, kun maassa on paljon työttömiä. Lisäksi SDP:n jäsenkunnassa on joukkioittain henkilöitä, jotka esimerkiksi

  • ihmettelevät, kenen ja millaisiin houkuttelutoimiin keskustelussa viitataan
  • vastustavat poliittista kvartaaliajattelua
  • vastustavat kaikkea kvartaaliajattelua
  • pitävät työntekoa kaikkien oikeutena
  • pitävät kansalaisuutta kaikkien oikeutena
  • vastustavat vanhentunutta palkkatyöajattelua
  • uskovat ulkomaisen työvoiman lisätarpeeseen
  • suhtautuvat ”työvoimaan” joukkona ihmisiä
  • vastustavat jatkuvan kasvun vaatimaa talousjärjestelmää
  • asuvat tai ovat asuneet ulkomailla töiden vuoksi
  • toteuttavat kansainvälistä solidaarisuutta arjessaan
  • vastustavat kaikkien puolueiden omaksumaa talouspuhetta, jolla korvataan todelliset vaikuttimet paljastava ideologinen puhe

Lisäksi puolueen jäsenkunnassa on ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet työn vuoksi Suomeen. On myös muilla perusteilla Suomeen tulleita ulkomaalaisia.

Puoluejohdon lausunnoilla ei käsittääkseni esimerkiksi ehdotettu määräaikaisten työlupien saamisen hankaloittamista. Hälyn alla onkin jäänyt pikkuisen epäselväksi, onko jotain konkreettista ehdotettu.

Periaate selkeni. Motiivi ei.

Alas porvarihallitus! ja muita huomioita postpoliittisesta ”luokkataistelusta”

huhtikuu 19, 2010

Punaiset barrikadit vuonna 2010 sijaitsevat kassojen välittömässä läheisyydessä.Palvelualojen ammattiliitto PAM on siirtynyt uuteen vaiheeseen kamppailussaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Se on julkaissut verkkosivuillaan ”Häpeälistan” yrityksistä, jotka pysyivät auki myymäläväen lakosta huolimatta viime viikon perjantaina. Vahva implikaatio mustan listan julkaisemisessa on, että meidän oikeamielisten, jotka kunnioitamme järjestäytymisoikeutta, tulisi boikotoida tai ainakin paheksua syvästi näitä rikkurointiin rohkaisevia firmoja. Boikotoinnissa on kuitenkin se ongelma, että listalla ovat jo nyt kaikki päivittäistavaraketjut ja yksityiset tukkurit, joita minulle tulee pääkaupunkiseudulla mieleen. Paheksua voin tietysti, mutta perustellusti voi kysyä, ketä se enää tässä vaiheessa palvelee?

En väitä, etteikö PAMin lakko olisi ollut perusteltu, tai etteivätkö yritykset murtaa sitä (joita niitäkin, laillisen esimiestyön lisäksi, oli) olisi sinänsä tuomittavia. PAMin aktiiveilleen ja tämmöisille poliittisesti samanhenkisille symppareilleen tarjoama vaikutuskanava ei kuitenkaan suoraan liity työtaisteluun eikä työnjohdon provokaatioihin; se olettaa, että kaupan myyjien lakko on niin arkemme perusrakenteita järisyttävä asia, että kenellä tahansa pitäisi olla syytä liittyä yksityisenä ihmisenä sitä kannattavaan kansanliikkeeseen. Työmarkkinapolitiikan keinojen loputtua on jatkettu identiteettipolitiikan keinoin.

PAM ei ole ensimmäinen liitto, joka tällä tavoin nojaa yleiseen mielipiteeseen, eikä olisi ensimmäinen, joka menestyykin mobilisoinnissaan. Jo Tehyn ja SuPerin lakossa 2007 löytyi porukkaa, jotka olivat valmiita lähtemään kaduille syyttämään porvarihallitusta ammattiryhmän hädästä. Se, että sairaanhoitajien ammattiryhmä sattui olemaan kokoomusvaltainen, ei hidastanut monien vasemmistolaisten (minunkin) asettumista solidaarisuusrintamaan – tärkeää ei ollut se, että duunarit ja toimihenkilöt olisivat perinteisesti osoittaneet solidaarisuutta neuvottelupöydässä, vaan se, että päästiin vastustamaan porvarihallitusta.

Nämä ajatukset lähtivät päässäni liikkeelle, kun kuuntelin Eero Heinäluoman poliittista tilannekatsausta SDP:n Helsingin piirin kevätkokouksessa. Minulla ei ollut videokameraa, joten en voi laittaa Youtubeen videota kaikista niistä kerroista, kun puheessa mainittiin ”hallitus” tai ”porvarihallitus”, mutta viraalimahdollisuuksia selvästi olisi – nuo sanat nimittäin toistuivat todella monta kertaa. (Ehkä sitten vappupuheesta.) Toki tämä oli puhe puolueaktiiveille, jotka itsekin mielellään kiroavat porvarihallitusta kahvipöydän äärellä, mutta vasemmiston oppositiopolitiikka tuntuu laajemminkin kiteytyvän muutamaan hokemaan, joiden joukossa esiintyy aina ”porvarihallitus petti lupauksensa!” tai ”porvarihallitus on epäonnistunut!”

Ehkä se on tottakin. Porvarihallitus tuskin lienee lunastanut suomalaisen oikeiston odotuksia lumedemokratian lopusta, siirtymästä sinivalkoiseen ei-sosialistiseen aikaan, jossa ay-liike murskataan, Vasemmistoliitto kielletään ja Tiitisen lista vie punikit valtakunnanoikeuden eteen. Mutta tätä porukkaa, joka edelleen elää kevään 1918 hengessä, on loppujen lopuksi aika vähän, ja hekin harjoittavat poliittista ajatteluaan puoluekantansa taakse linnoittautuneina. On syytä epäillä, että sama pätee myös niihin, jotka toisella puolella 1918-revanssia odottavat porvarihallituksen kaatumista kielet pitkinä.

Olkoon se porvarihallitus tai ei, Suomen nykyinen hallitus ei missään nimessä nojaudu varsinaisen oikeiston tukeen keskeisen kannatuksensa (tai, useimmissa kysymyksissä, agendansa) osalta. Sen kansansuosio nojaa ennen kaikkea inertiaan; siihen, että ihmiset tulevat keskimäärin kohtuullisen hyvin toimeen eivätkä koe, että heillä olisi velvollisuutta arvioida poliittista prosessia kriittisesti. Päin vastoin, suomalaisten poliittinen tietämys ja kiinnostus ovat eurooppalaisessakin vertailussa poikkeuksellisen alhaisella tasolla. Jos keskivertokansalainen ei osaa nimetä hallituksessa tällä hetkellä olevia puolueita, mitä porvarihallituskritiikki antaa hänelle? Ei varmaan paljoakaan.

Suomessa on lisäksi suuri joukko ihmisiä, jotka suhtautuvat kriittisesti myös muihin hallituksiin kuin porvarisellaisiin. Parlamentaarisen demokratian paradoksi, etenkin suomalaisessa hypervakaan parlamentarismin ja pitkälle edenneen kapitalismin yhteiskunnassa, on se, että kannatuksen puutteesta huolimatta karavaani kulkee, hallitukset muodostetaan ja päätökset tehdään. Tätä prosessia pitempään seuranneet oppivat suhteellisen pian huomaamaan, että tietty konsensuksen yleisvire säilyy päätöksenteossa halki hallituskokoonpanojen ja vaalikausien. Apatia ruokkii virkamiesvaltaa, ja virkamiesvallan tuoma stagnaatio poliittista apatiaa.

Tällä olen pyrkinyt osoittamaan, että suomalaisessa politiikassa on hyvin suppea joukko ihmisiä, jotka tietävät politiikasta sekä tarpeeksi paljon että tarpeeksi vähän reagoidakseen ”Alas porvarihallitus!”-kritiikkiin. Tämä puhetapa on itsetuhoista, koska se on epäpoliittista; se nojaa ennen kaikkea kuulijan affektiiviseen haluun kuulua työväenrintamaan, ei poliittisiin realiteetteihin. Ja vuodesta 1917 lähtien tällä identiteetillä varustettujen ihmisten määrä on jatkuvasti vähentynyt, kuten on tehnyt makrotasolla myös vasemmiston kannatus.

Identiteettiin vetoaminen on ongelmallista myös siksi, että tällainen pelkistäminen salpaa aktiivisesti äänestäjien ja kansalaisten muutenkin heikkoa kykyä hahmottaa monimutkaisia sisältökysymyksiä ja laajoja kokonaisuuksia. Ymmärrykseni mukaan sellaiset nyansoituneet, mietityt ja perustellut poliittiset ohjelmat, kuin Vasemmistoliiton ohjelma-asiakirja tai SDP:n tulevaisuuspaperi tai maahanmuuttolinjaus, on tarkoitettu vakaviksi keskusteluavauksiksi. Silloin ei voida samaan aikaan toisella suulla toistaa vain, että porvarihallitus paha, sateenkaari/punamulta/sinipuna hyvä. Politiikka on joko haastavaa ja kompleksista tai demagogista ja yksinkertaista; molempia se ei voi olla samaan aikaan.

Siitä huolimatta, puhutaanko porvarihallituksesta vasemmiston vaalipropagandassa vai ei, olisi vasemmiston selvitettävä itselleen, keitä poliittisesti määriteltynä ovat ne ihmiset, joiden se haluaa itseään äänestävän ja kannattavan. Ainakaan SDP:n kannattajakunta ei enää ole yhtenäinen yhteiskuntaluokka, jonka energia voitaisiin ohjata kamppailuun valtaapitävää luokkaa vastaan – saati sitten luokkavaltaan pohjaavan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen. Luokkapolitiikalla ja etenkin uusien pienten, löyhästi määriteltyjen luokkien asiakysymysten ympärille muodostamilla kompakteilla voi olla yhä merkitystä suomalaisessa poliittisessa kamppailussa, mutta se vaatii tosiasioiden tunnustamista ja muuttuneen ympäristön uudelleenmäärittelyä. Merkittävin suomalaisen politiikan jakolinja tällä hetkellä syntyy joka tapauksessa äänestävän enemmistöluokan valta-asemasta vetäytyvään vähemmistöluokkaan nähden.

Anssi Häkkinen

Kirjoittajalla oli ajoittain tylsää piirikokouksessa.

Ysäri on taas in

huhtikuu 7, 2010

Lipponen, Blair ja Captain JackKauanhan se kestikin. Otettuaan viime vuoden hivenen rauhallisemmin konsulttipoliitikot ovat jälleen rohkaistuneet ennusteista, joiden mukaan reaalitaloudessa olisi odotettavissa paluuta kasvu-uralle jo joskus vuoden-parin sisällä, ehkä. Niinpä tänä keväänä on kuolleksi ja kuopatuksi luultua uusliberaalia talouspuhetta ruvennut jälleen tunkemaan jopa tuutista.

Toistaiseksi riman on asettanut korkeimmalle tänään julkaistu OECD:n arvio Suomen talouden tilasta. Erityisesti korkeakoulutuksen kehittämistä koskeva osio on suorastaan nostalgista luettavaa. Kuten Facebookista tiedämme, kukaan ei ole poistamassa yliopistojen pääsykokeita – paitsi OECD! Kukaan ei myöskään halua yliopistoihin lukukausimaksuja – paitsi OECD!

Kirkkain jalokivi löytyy kuitenkin finanssipolitiikkaa käsittelevästä osiosta. OECD nimittäin vaatii Suomea supistamaan ”liian avokätistä ja rajoittamatonta” opintotukijärjestelmäänsä. Hyvä tapa siihen olisi painottaa opiskelijoiden toimeentuloa opintorahan sijasta opintolainoihin. Tämäkin 0,4 prosenttia Suomen kansantulosta (Kelan opintoetuustilasto 2008/09) on siis OECD:n mielestä liikaa, jos se on valtion meno. Se pitäisi mieluummin antaa pankkeihin. Koska jos tästä lamasta jotain on opittu, niin se, että pankit osaavat käsitellä rahaa ja valtiot eivät!

”To restore sustainability Finland will need to show the same fiscal resolve as it did following the 1990s crisis.” Totta se on: 1990-luku on tulossa takaisin.

Konservatiivi keskellä kylää

huhtikuu 4, 2010

Tämä risti on COOLTämän pedofilian sekä isänmaallisuuden värittämän Suuren viikon sunnuntaina on asianmukaista kirjoittaa vuosittainen kirkko-apologiani. Sillä samalla, kun puhumme evankelisluterilaisesta kirkosta hauskoine lieveilmiöineen, puhumme myös suomalaisista, tästä edelleen maailman protestanttisimmasta kansasta.

Viimeisin Suomen kirkkoa koskeva lööppijulkisuuden aihe taitaa olla se, että Helsingin vuotuiseen Via Crucis -näytelmään on tänä vuonna palkattu Jeesuksen rooliin japanilainen naisnäyttelijä (Yoko Oh No?). Tämä on luonnollisesti herättänyt hilpeyttä. Aiheeseen kernaasti tarttuneiden median humööri-ihmisten mielestä tapahtumassa kiteytyy kaikki se, minkä vuoksi kirkko on nolo asia.

Aivan aluksi haluaisin todeta, että demari (tai vasemmistoliittolainen), joka pilkkaa kirkkoa vanhentuneeksi instituutioksi joka epätoivoisesti yrittää olla moderni ja cool, heittelee isoja kiviä lasisessa talossa. Mutta vaikka esitystapa olisikin korni, Helsingin evl ja ohjaaja Miira Sippola yrittävät tällä näytelmällä edistää sellaisia kuluneita arvoja kuin ympäristötietoisuus, yhteisvastuu, tasa-arvo… Hetkinen! Eivätkös näistä useimmat olleet julkisdiskurssissa aika positiivisia, jopa toivottuja asioita ihan välittömässä lähimenneisyydessä? Miksi ne nyt ovatkin sivistyneis-edistyneistöstä noloja; siksikö, että niistä keskustelee kirkko?

Karl Marxin kirjoitusta uskonnosta ”kansan oopiumina” pudotellaan usein uskontokriittisissä keskusteluissa, joten siteerataan se nyt tässä kokonaan sellaisena kuin se Deutsch–Französische Jahrbücherissa ilmestyi.

»Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.»

Karismaattisia rituaaleja ja nättejä filigraaneja televisiosta katsellessa unohtuu usein, että uskonto tosiaan on kurjuutta – virtuaalista kurjuutta, joka peittää ja samalla protestoi sitä todellisen maailman kurjuutta, joka Marxin tekstissä tietenkin kiteytyy kapitalismiin. Me tunnemme oopiumin huumausaineena, mutta Marxille se oli paras silloin saatavilla oleva kipulääke: ”sydämettömän maailman sydän”, siis sorretun kansan toivonkipinä riistämisen määrittelemässä maailmassa. Ja 20. vuosisadan maallistumiskehityksestä huolimatta tuskin voidaan väittää, että siihen arkielämässään turvaavat, ne kansaneläkkeen perusosalla kituuttelevat mummot jotka edelleen käyvät jumalanpalveluksissa, olisivat ainakaan vähemmän sorrettuja.

Klassiset 1800-luvun lopun marxistit kritisoivat uskontoa, koska autuaan Pius IX:n aikaan Lännen kristillinen kirkko oli paitsi sorretun kansan turva, myös yksi keskeisimmistä tuon sorron ylläpitäjistä ja kapitalististen, patriarkaalisten valtarakenteiden tukipilari. Ateismi oli hyvin houkutteleva vaihtoehto, kun mainittu Pius IX ja hänen seuraajansa Pyhä Pius X kielsivät katolilaisilta kirkonkirouksen uhalla äänestämisen Italian ”jumalattomassa demokratiassa”. Noista ajoista ollaan kuitenkin tultu aika kauas.

Toki taantumus ja kirkko katsovat edelleen samaa kansansuosion kaivoa – mutta tähän etsintään ovat viime aikoina liittyneet myös postmoderni, ei-kristillinen rasistinen populismi ja jossain määrin myös vasemmisto. Via Crucikseen palatakseni, Päivi Räsänen pomppasi kuin vieteriukko Kotimaahan esittämään aiheesta omaa kannanottoaan, ei siksi, että olisi näytelmästä mitään tiennyt, vaan siksi, että tämmöiset lööppijulkisuutta ja kahvipöytäkeskustelua herättävät ilmiöt ovat niitä harvoja kanavia, joita pitkin poliitikko vielä voi lähestyä ”kansaa”. Ja uskonnolliset kysymykset, jos mitkä, ovat hedelmällistä maaperää räväköille mielipiteille ja juureville kansanmiehille.

Äsken linkkaamani kristilliskonservatiivisen Kotimaa-lehden uusi verkkosivusto, Kotimaa24, edustaa innovaatiota populismin kentällä. Lehden entisiä sivuja, jotka oli tehty normaalin verkkolehden kaavan mukaan, ei lukenut juuri kukaan. Uusitussa palvelussa uutistuotannon paikan on ottanut niin sanottu ”kansalaismedia”, eli epälukuinen määrä blogeja ja keskustelufoorumeja, joissa juurevat ihan itse pääsevät aggregoimaan mielipiteitään kirkosta, Jeesuksesta, homoista, ja vähän kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä. Tämä on nopeasti liittynyt suomalaisen nettipopulismin jymymenestysten joukkoon.

Tämä kertoo paljon suomalaisen kansalaiskeskustelun luonteesta tällä hetkellä. Internet on mahdollistanut mielipiteiden vaihdon suoraan myös kouluttamattomilta ja tiedostamattomilta kansalaisilta toisille, ilman sivistyneis-edistyneistön väliintuloa ja kontrollia, kenties ensimmäistä kertaa Suomen historiassa. Tässä keskustelussa on täysin mahdollista puhua asiaa, tehdä agitaatiota tai levittää huhuja yhtäläisellä kredibiliteetillä; media kykenee osallistumaan siihen vain häivyttämällä oman, moderoivan tiedonvälitysluonteensa kokonaan pois, kuten Uusi Suomi ja nyt Kotimaa ovat tehneet. Samalle kaivolle on odotettavissa lisääkin katsojia, sillä yhä suurempi osa kansalaisista muodostaa yhä suuremman osan mielipiteistään tämän sosiaalisen myllyn kautta. Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut pelkästään kunniaksi kunnon kansanmiehelle, jos tämä ymmärtää hylätä poliittisen korrektiuden kyllästämän valtavirtamedian ja perustaa päätöksensä kavereiden kertomaan. Koska Suomessa?

Tämä kansalaismielipiteen analyysi siksi, että Suomessa kirkko on varsin erikoislaatuisessa asemassa. Se on edelleen yhteydessä kansan syviin riveihin ja niiden kiinnostuksen kohde; tämän osoitti viimeksi Tapani Ruokasen broidin arkkipiispavaalissa saama hurmoksellinen äänivyöry, joka perustui lähinnä siihen, että jonkun kertoman mukaan hän ei tykkää homoista. Toisaalta kirkko on onnistunut säilyttämään tähän kansalaisliikehdintään nähden yllättävänkin edistyksellisen, paikoin jopa emansipatorisen yhteiskuntapoliittisen linjan, joka mukailee ja edistää suomalaisen vasemmiston makroagendaa paljon tarkemmin kuin vaikkapa joidenkin ay-johtajien viimeaikaiset ulostulot. Valitettavasti sitä mukaa, kun tämä kehitys on paljastunut, kirkon painoarvo yhteiskunnallisessa keskustelussa on supistunut – vähän samaan tapaan, kuin kävi vuorollaan korkeimmalle oikeudelle ja presidentti-instituutiolle, kun niihin ruvettiin valitsemaan demareita.

En toki tarkoita tällä sitä, että suomalaisen vasemmiston pitäisi lähteä mukaan vastahurmokseen, langeta alttarin eteen polvilleen tai hyväksyä Kari Mäkinen messiaakseen. Edes pelkästään LGBT-oikeuksista kiinnostuneiden ei kannata hänestä olla turhan innoissaan, sillä värittömästä Mäkisestä tuskin tulee piispainkokouksen ja kirkkovaltuuston enemmistöä komentavaa mielipidejohtajaa. Ja vaikka tulisikin, sillä ei joka tapauksessa ole merkitystä niin kauan kuin tämä aloite tai jokin sen seuraaja ei mene eduskunnassa läpi.

Tarkoitan kuitenkin sitä, että suomalaisten demokraattisten sosialistien, joilla tässä tarkoitan vasemmistodemareita, suurta osaa vasemmistoliitosta ja tiettyä vihreiden siipeä, pitäisi vähitellen opetella suhtautumaan kirkkoon vakavammin. Se on nimittäin onnistunut siinä, mitä nämä ”demokraattiset” voimat ovat kerta toisensa jälkeen yrittäneet ja epäonnistuneet: luomaan moraalisperäisen yhteiskuntavastuun diskurssin, jolla on laajempaa kannatusta myös alimmissa sosioekonomisissa kerroksissa. Kirkko tekee oikein jotain, mitä vasemmisto tällä hetkellä ei. Poliittisen puolueen ei tarvitse muuttua metafysiikaksi, mutta politiikan toimijoiden pitäisi osata tarkkailla yhteiskunnallista vaikuttamista ja olla valmiita tarttumaan siihen, mikä toimii. Sellaisen itsekriittisen pragmatismin puute on vasemmiston tämänhetkisen alennustilan suurin syy.

Anssi Häkkinen

Kirjoittaja on taantumusta vastustava sosialisti, uskontoa vastustava ateisti ja pragmaattisuutta vastustava idealisti, mutta ennen kaikkea nörtti.

GSD menestyi puoluekokousedustajien vaalissa

maaliskuu 29, 2010

Tänään julkaistut tulokset 40 helsinkiläisestä puoluekokousedustajasta olivat yhdistyksellemme enemmän kuin rohkaisevaa luettavaa. Jäsenemme Tiina Hiltunen, Elina Aaltio ja allekirjoittanut valittiin varsinaisiksi kokousedustajiksi ja Elisa Lipponen ensimmäiseksi varaedustajaksi. Kukaan yhdistyksen ehdokkaista ei ollut vähiten ääniä saaneen neljäsosan joukossa ja kolmasosaltakin lähes vältyttiin. Kaikkien ehdokkaiden äänimäärät löytyvät piirin sivuilta.

Tiina ja Elina ovat menestyneet aiemmissakin vaaleissa sekä toimineet Helsingin kaupungin sekä piirin luottamustoimissa. Tiina oli viimeksikin puoluekokousedustaja. Itse olin viimeksi edustaja Espoosta. Todennäköisesti osa äänistäni kanavoituikin yhdistyksen puheenjohtajana toimimisen vuoksi, mistä voin tietysti olla erittäin ylpeä siksikin, ettei nuori, vasta reippaaseen uhmaikään ehtinyt yhdistyksemme ole ehtinyt kasvaa useankaan heikommin menestyneen yhdistyksen kokoiseksi. Toisaalta tulos kuvaa sitä, että GSD:n esittämille ajatuksille ja kysymille kysymyksille on vahvaa toivetta ja tilausta.

Jo aiemmin yhdistys toimitti seitsemän puoluekokousaloitetta. Myös puoluekokousryhmä tulee valmistautumaan kokoukseen yhdessä muun yhdistyksen kanssa. Suunnitteilla on myös aiempaan tapaan seuraajadelegaatio.

Suomen sosialidemokraattisen puolueen 42. puoluekokous pidetään Joensuussa 27.-29.5.2010.

Inari Juntumaa

GSD: SDP:n irtisanouduttava Lipposen kaartin moraalikorruptiosta

maaliskuu 25, 2010

Klikkaa tästä PDF-versioon

Klikkaa tästä PDF-versioon

GSD:n kevätkokouksen kannanotto 24.3.2010, julkaisuvapaa jne.

Iiro Viinasen vastajulkaistuista muistelmista on paljastunut Viinasen ja Paavo Lipposen salainen talouspoliittinen yhteistyö vuoden 1994 aikana samalla, kun SDP julkisuudessa esiintyi Ahon porvarihallituksen kriitikkona. SDP:n talouspoliittisen linjan neuvotteleminen tulevan valtiovarainministerin kanssa puoluejohdon pikkuporukalla eduskuntaryhmän ohi, äänestäjistä puhumattakaan, lukeutuu Suomen sodanjälkeisen historian suurimpiin sumutuksiin. Jos äänestäjille näytellyssä poliittisessa teatterissa kaupiteltiin ”muutosta” kohti tasa-arvoisempaa ja inhimillisempää Suomea samalla, kun kaikki oli jo kabineteissa ratkaistu, on kysyttävä, mistä kevään 1995 vaaleissa oikeastaan äänestettiin?

Neuvotteluissa mukana ollut Eero Heinäluoma on tälläkin hetkellä SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja, ja haluton keskustelemaan menneisyydestä. Mutta ketkä tällä hetkellä ovat ne kuusi ihmistä, jotka todella ovat päättämässä Suomen talouden suunnasta? Globaalisosialidemokraatit vaatii, että kaikki kolme suurinta puoluetta antautuisivat lopulta avoimeen keskusteluun siitä, miten hallitusohjelmia kirjoitetaan ja kuka suomalaisesta talouspolitiikasta päättää. Erityisesti SDP:n on nyt aika ajaa alas ”Suomen lamasta nostamisen” kultti, tehdä tili menneisyytensä kanssa ja tarjota kansalaisille todellista, demokraattista muutosta.

Globaalisosialidemokraatit – GSD ry on Suomen sosialidemokraattisen puolueen puolueosasto ja sosialidemokraattinen verkosto, joka toimii SDP:n sisällä ja ulkopuolella johdonmukaisen ja demokraattisen vasemmistolaisen politiikan hyväksi. GSD julkaisee poliittisia analyysejä ja kriittisiä kannanottoja osoitteessa https://gsdsuomi.wordpress.com.

Lisätietoja:
GSD ry
Puheenjohtaja Inari Juntumaa
inari.juntumaa(at)gmail.com
Puh. 044-538 8528

Palkkatyön ihanuus

maaliskuu 17, 2010

ihanaa, kauppatieteilijät, ihanaaKauppik… anteeksi, Aalto-yliopiston rahoituksen professori, kauppalehtijulkkis Vesa ”H.C.” Puttonen ihmettelee Niki-lehden haastattelussa, miksi ihmiset eivät halua mennä töihin. Ihan totta: 250 000 työttömän haamurajan mentyä juuri rikki Puttonen kokee, että suomalaisille muodostaa suuren henkisen ongelman se ”syvälle selkärankaan iskostunut” käsitys, että ”työelämä on paha ja eläke on hyvä.” Erityiseksi ongelmaksi Puttonen mainitsee, että ”jos talous on turvattu perinnön tai muun vaurauden avulla, ennemmin valitaan itsensä toteuttaminen kuin töihin meno.”

Tämähän on perinteistä weberiläistä protestanttista etiikkaa. Työn pitäisi itse olla oma palkintonsa, siitä pitäisi nauttia, vaikkei saisikaan rahaa tai tarvitsisi sitä! Vai?

Puttonen on kuitenkin toisaalla puolustanut voimakkaasti johtajien palkitsemista bonuksilla. Se on nimittäin kannustavaa. Itse asiassa osakeoptiot ovat keskeinen työkalu edistää yhtiöiden menestystä. Ehkä johtaminen, tuo töistä raskain, ei palkitsekaan itseään? Todennäköisemmin Puttonen kuitenkin tässä tunnustaa, että sitä perijöiden joutilasta luokkaa, josta useimmat johtajat tulevat, täytyy kannustaa rahalla, sillä muuta he eivät ehkä osaa arvostaa.

Tämä ei tietenkään päde meihin tavallisiin palkansaajiin. Puttonen nimittäin ehdottaa samassa haastattelussa, että Suomessa olisi lamalääkkeenä laskettava palkkoja mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon. Finnairin lentäjien ollessa lakossa hän halusi mennä pidemmällekin: ”Kaikki lentäjät pitäisi erottaa ja heidän tilalleen tulisi palkata uudet lentäjät ulkomailta. Kyllä kai maailmalta lentäjiä löytyy.”

Kuka tällaisessa riemussa ei muka haluaisi olla mukana? Työelämään siitä, vauhdilla!