Historian loppu

liputVuosi sitten SDP:n puoluekokouksessa Hämeenlinnassa tehtiin historiaa: Jutta Urpilainen valittiin SDP:n ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi. Nyt olemme tämän puheenjohtajan johdolla tehneet jälleen historiaa: Alustavan laskennan mukaan SDP sai europarlamenttivaaleissa 17.5 prosenttia annetuista äänistä. Lukuunottamatta 60-luvun kekkosvaaleja kyseessä on puolueen huonoin ääniosuus valtakunnallisissa vaaleissa koskaan sen 110-vuotisen taipaleen aikana. En varmasti puhu vain itseni puolesta kun sanon, että tällainen historian tekeminen voitaisiin vähitellen lopettaa.

Maailman ainoiden ylikansallisten parlamenttivaalien seuranta on täällä Globaalisosialidemokraattien blogissa ollut luvattoman heikkoa. Emme valitettavasti ole suomalaisessa mediassa yksin: kirjoittaessani tätä vaalien jälkeisenä iltapäivänä Yleisradion ja Helsingin totuuden sivuilla on vaalien kokonaistuloksesta edelleen saatavilla vain eilisiä ovensuukyselytuloksia. Tarkempaa analyysia eurooppalaisen ja globaalin sosialismin tilasta joudutaan siis odottamaan vielä jonkin aikaa. Ajattelin kuitenkin, että jonkinlainen jälkipyykin pesu pelkästään Suomen vaalipiirinkin tuloksista olisi paikallaan, sillä aihe sivuaa läheisesti kansallisen puolueemme tilaa, joka perinteisesti on kiinnostanut blogin lukijoita.

En surukseni ole itse päässyt osallistumaan vaalityöhön siinä määrin kuin olisin halunnut (ja olisi pitänyt), mutta sen verran tiedän, ettei vaali-innosta ja ahkeruudesta kentällä ole ollut pulaa. Aktiivit, suomalaisen sosialidemokratian kaaderikärki, ottivat nämä vaalit vähintään yhtä vakavasti kuin mitkä tahansa muut ja ponnistelivat herkeämättä menestyksen hyväksi. Siksi tätä analyysia ei pidä ottaa besserwisseröintinä puoluetoiminnan takarivistä, eikä se myöskään ole sitä kuuluisaa itseruoskintaa. Suomalaisen sosialidemokratian ahdinko johtuu suurista rakenteellisista tekijöistä. Niitä käsittelin jo aikaisemmassa kirjoituksessani kunnallisvaaleista, mutta tämän vaalin yksiselitteisempi tulos tarjoaa tilaisuuden tarkastella niiden vaikutuksia myös vaalitaktisella tasolla. Eteenpäin siis, Tarmo Ropposen viitoittamalla tiellä.

Vaalilistoista

Aivan aluksi on todettava, että median kritiikki sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton listojen heikkoudesta oli tavallaan sittenkin oikeassa. Tavallaan, sillä kummaltakaan listalta ei toki puuttunut pätevyyttä, hyviä ajatuksia tai aitoa intoa. Erityisesti SDP:n lista oli täynnään hienoa MEP-materiaalia. Se oli lähes kauttaaltaan sosiaalisesti edistyksellinen, ja demarien eurovaalilistoja aikaisemmin leimannut nurkkakuntaisen nationalismin ja lipposlaisen ytimiin-hurmoksen sekamelska oli korvautunut kypsällä ja asiantuntevalla, mutta silti kriittisellä uskolla EU:n mahdollisuuksiin. Näissä vaaleissa uudenlaiset listat kuitenkin kohtasivat samat vanhat äänestäjät.

Vaalitulos osoittaa, että istuvat mepit tarjosivat suurille puolueille helpon keinon motivoida äänestäjiä uurnille. Kaikki muut suuria äänimääriä keränneet ehdokkaat olivat merkittäviä kansallisia poliittisia julkkiksia (paitsi vaalien ainoa todellinen poikkeusehdokas, Riikka Manner, johon palaan myöhemmin). Eurovaalit ovat menettäneet uutuudenviehätyksensä ja yllätyksellisyytensä sitten 90-luvun, mutta äänestysprosentti ei ole noussut; ainoa selitys tälle ilmiölle on se, että viime vuosikymmenen vaalien suuret liikkuvat äänestäjämassat ovat korvautuneet tapaäänestäjillä.

Siksi on väärä vaalianalyysi sanoa vain, että vasemmisto ei saanut kannattajiaan liikkeelle. Nimenomaan peruskannattajat olivat liikkeellä. Vasemmisto ei kuitenkaan, toisin kuin suuret porvaripuolueet, pystynyt tarjoamaan tälle konservatiiviselle ja mielipiteistään varmalle väelle samanlaista tuttua ja turvallista ehdokaspakettia kuin mitä vaikkapa eduskuntavaaleissa on totuttu odottamaan. Tämä vieraantuminen, odotusten ja puolueen tarjoaman vaihtoehdon epäsuhta, johti tapauksesta riippuen joko kotiin jäämiseen tai äänen luisumiseen tutummalle ja turvallisemmalle vaihtoehdolle.

Timo Soinin työväenluokan keskuudesta niittämä äänivyöry oli varmasti osittain protestiääniä, mutta osittain täysin päinvastaista: Soini pystyi tarjoamaan ymmärrettävämmän, poliittisesti yksiselitteisemmän ja siksi turvallisemman tuntuisen vaihtoehdon kuin nahkaansa luova ”varsinainen vasemmisto”. Sama ilmiö ulottui myös urbaaniin, liberaaliin keskiluokkaan. Vihreiden ex-ministereillä ryyditetty lista pyyhkäisi vasemmiston tuoreempien kasvojen ohitse etelän suurissa kaupungeissa. Tämä ei ole puheenvuoro uudistumista vastaan, sillä entinen linja olisi tasan sama hitaasti hiipuvan kannatuksen linja. Vaalitulos kuitenkin osoittaa kiistattomasti, että tämän äänestäjäkunnan keskuudessa vasemmiston kasvojenpesu on jäänyt vieraaksi prosessiksi. Suomessa ei (ainakaan vielä) ole Obama-ilmiötä.

Demarimeiningistä

Yksittäisistä ehdokkaista puhuttaessa ei käyne sivuuttaminen pääsiäisen ihmettä, Alithós Anésti vaan teillekin. Vaikka ortodoksinen kirkko onkin minulle sattuneesta syystä tuttu, ja uskovien mukanaolosta työväenliikkeessä olen pelkästään hyvilläni (kansa näes kaipaa oopiumiaan), en ole ollut kovin kannustava Mitro Revon ehdokkuutta kohtaan. Feministinä en ymmärrä hänen sukupuoliperspektiiviään ja hänen sosialistista, modernistista vakaumustaankin epäilen. Uskon kuitenkin, että hän tulee tekemään europarlamentissa vilpitöntä työtä paremman yhteiskunnan tavoitteiden eteen kaikkien kykyjensä mukaan. Ei hän ole sosialismille häviö, jos kohta ei voittokaan.

Sen sijaan kiistän voimakkaasti sen käsityksen, että Repo olisi pelastanut SDP:n suuremmalta tappiolta näissä vaaleissa, ja tuohon käsitykseen liittyvän SDP:n pelastajan viitan asettelun Jyrki Konolan harteille. En nimittäin etsinnöistä huolimatta ole löytänyt yhtään henkilöä, joka olisi äänestänyt SDP:tä Revon takia. Sen sijaan olen löytänyt paljon tapademareita, joihin Revon lämpö ja karisma on purrut – ja miksei. Onhan Repo joviaalina kansanmiehenä varmasti lähimpänä perinteisen työväenpoliitikon imagoa, mitä SDP:n listalta löytyi. Tuttua ja turvallista.

Luvut tukevat tätä johtopäätöstä. Revon kannatus on suurin juuri SDP:n perinteisillä metsästysmailla: pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereen-Hämeenlinnan akselilla ja Kymijokilaaksossa. Jos joku luuli Keski- ja Itä-Suomen ortodoksien lämpenevän pappismiehelle, niin selvästi luuli väärin. Mikäli tämän joku vaalitutkija vääräksi osoittaa, sitten uskon, mutta tässä istuessani minun on oikeastaan vaikea edes kuvitella ihmistä, joka kääntyisi äänestämään demareita Mitro Revon takia; mitä sellaista hän tarjosi, mitä puolue ei muutenkin tarjoa?

Tästä samasta ilmiöstä piikittelin puoluejohtoa jo kunnallisvaalien jälkeen, mutta nyt alkaisi olla aika tehdäkin asialle jotain. Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta, kun SDP:lle myydään kyynelsilmin ”hienoa, ihanaa” miestä/naista, jolla on suuri sydän ja mahdollisesti suuret saappaat ja leveät hartiat – ja kaikki myyjät ovat aina ikidemareita. Ensi kerralla kannattaa vilkaista myös kvantitatiivista faktaa. Hyvä puolue osaa pitää ovensa auki siten, että mukaan pääsee ajatuksia ja ehdokkaita, jotka vetoavat muihinkin kuin puolueen ydinkannattajakuntaan. En edelleenkään kannata B-kokoomukseksi, B-vihreiksi tai, paratkoon, B-vassareiksi ryhtymistä, mutta vain demareihin vetoavalla politiikalla saa vain demariäänet. Ja ne tulevat laariin muutenkin.

Muista ehdokastyypeistä

Julkkisehdokkaista on puhuttu paljon, mutta tulosten valossa Brysseliin lähtevien urheilijoiden ja missien aika lienee Suomessa ohi. Kokoomus tarjosi näitä jos jonkinlaisia, mutta ainoat mainittavammin menestyneet ”ei-poliitikot” olivat juuri poliittisessa julkisuudessa profiloituneet Petri Sarvamaa ja Risto E.J. Penttilä (hänkin sitä paitsi ex-kansanedustaja). SDP:kin on nyt varmaan läksynsä oppinut.

Mielenkiintoisempi ehdokaskategoria ovat minusta niin sanotut toivoehdokkaat. Kaikkien puolueiden listoilta yritti nimittäin läpi nuoria, valtakunnanpolitiikassa vielä ryvettymättömiä poliittisia aktivisteja, ja monista on puolue-establishment antanut ymmärtää, että heistä on odotettavissa suuria tuloksesta riippumatta. Lähes kaikki nuoret toivot joutuivat kuitenkin pettymään, sillä näiden vaalien äänestäjäkunta ei jaksanut innostua tulevaisuusperspektiivistä samassa määrin kuin puolueiden oma väki. Vasemmisto oli panostanut näihin ehdokkaisiin eniten – esimerkiksi Pilvi Torstista (sd.) ja Jussi Saramosta (vas.) kohistiin kovasti etukäteen – ja siksi myös kärsi heidän tappioistaan eniten.

Tämä ei kuitenkaan ole ehdokkaiden omaa syytä. Mainitut Torsti ja Saramo edustavat molemmat puolueidensa ehdotonta parhaimmistoa älyllisesti ja ideologisesti. Varsinkaan vasemmistopuolueet eivät silti onnistuneet välittämään ehdokkaiden ympärille kehittämäänsä innostusta äänestäjille. Syy siihen on jälleen kerran vieraantuminen. Poliittinen, etenkin vasemmistolainen, aktivismi on Suomessa pienen piirin harrastus, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta harvoja kuvion ulkopuolelta. Tästä eliitiksi ymmärretystä joukosta käsin on vaikeaa esitellä ehdokasta, vaikka hyvääkin, kansan ”syvien rivien” keskuuteen ja odottaa heidän hyväksyntäänsä tuosta vain, vaikka käytettävissä olisi paljonkin resursseja. Sen saivat kokea myös ay-liikkeen ehdokkaat Reijo Paananen (sd.) ja Kyösti Suokas (vas.). Uusista vasemmistolaisista kasvoista ehkä parhaiten menestyi Petra Paasilinna, joka tosin myös selvimmin esiintyi ”vanhan SDP:n” historiallisen jatkuvuuden edustajana – merkki sekin näiden vaalien tunnelmasta. Nuorelle poliitikolle on täysin legitiimi reitti hankkia kannatuksensa ensin puolueen olemassaolevien äänestäjien keskuudesta. Samalla on kuitenkin varottava sitä, ettei tule imaistuksi puolueen olemassaolevaan imagoon ja menetä tuoreus- ja kiinnostavuusarvoaan.

Mutta olihan näissä vaaleissa myös läpi mennyt nuori toivo, Keskustan Riikka Manner. Vaikka keskustanuoret ovatkin hänestä innoissaan, Manner ei kuitenkaan juuri kampanjoinut ”nuorena”. Puoluetoimisto ei myöskään yrittänytkään kruunata häntä valitukseen, vaan tuki häntä paljon konkreettisemmalla tavalla. Mannerista tehtiin alueellinen ehdokas kotiseudulleen Itä-Suomeen: kaikki muut keskustalaiset ehdokkaat alueelta rajattiin pois listalta, ja koko Savo-Karjalan maaseudun keskustalainen puoluekoneisto valjastettiin Mannerin vaalivankkurien eteen Paavo Väyrysen ja kaikkien itäsuomalaisten keskustakansanedustajien painavalla tuella. Tämä antoi Mannerille jo vaalien lähtökuopissa horjuttamattoman tukialueen, joka poiki paitsi äänivyöryn kolmessa vaalipiirissä, myös runsaasti valtakunnallista huomiota. Vaikea noilla eväillä oli epäonnistua.

Yksikään muu puolue ei onnistunut hyödyntämään alueellisuutta näin hyvin. SDP:n Liisa Jaakonsaari kampanjoi pohjoissuomalaisuudellaan, mutta pystyi kansallisesti tunnettuna hahmona tekemään myös hyvän valtakunnallisen vaalikampanjan; hänen äänisaaliinsa Helsingin vaalipiirissä itse asiassa päihitti SDP:n kolmosen, Kimmo Kiljusen, joka sentään on kotoisin naapurikaupungista. Valtakunnallisissa vaaleissa kannattaa alueellisiakin äänisaaliita miettiessä asettaa ehdokkaita, joilla kuitenkin on jonkinlaista kansallista vetovoimaa. SDP asetti sen sijaan keskisuomalaisen ex-kansanedustajan Kalevi Olinin, joka keräsi omasta entisestä vaalipiiristään yli yksitoista kertaa niin paljon ääniä kuin seuraavaksi parhaastaan. Jopa vihreät olivat kompastua aluepolitiikkaan: heidän 20 ehdokkaastaan peräti kahdeksan oli helsinkiläisiä ja kolme lisää lähialueilta, vaikka Heidi Hautala osoittautui Helsingin vaalipiirissä täysin suvereeniksi. Toisen paikan jääminen niin tiukoille kuin se heillä jäi johtui epäilemättä pääkaupunkiseudun ylitarjonnasta.

Keskustan operaatio Manner osoittaa, että hupenevasta kannattajakunnasta huolimatta puolueesta löytyy vielä iskukykyä. Huonojen galluptulosten ja Matti Vanhasen horjuvan suosion takana piilee edelleen tehokas koneisto, jonka taakse SDP:n oli auttamatta jääminen suurten puolueiden jumboksi.

Tulevaisuudesta

Puutun vielä yhteen epäkohtaan, joka minua näissä vaaleissa jäi kaivelemaan, nimittäin RKP:n odottamattomaan vaalimenestykseen. RKP meni vaaleihin ”Mångfald ger mervärde” -ohjelmalla, joka samalla korosti sekä puolueen itselleen ottamaa kielipoliittista erityisstatusta että, kuin sen takaa kieltä näyttäen, oikeistoliberaalia talousohjelmaa. On kerrassaan käsittämätöntä, että finanssikapitalismin kriisin keskellä näin avoimen uusliberaalia agendaa edustava puolue voi saada ”automaattisen” europarlamenttipaikan tulematta vakavasti haastetuksi median tai vasemmiston taholta. Tiedän, että RKP halutaan nähdä harmittomana vapaamielisenä kielipuolueena, mutta tämä puolue kuitenkin konkreettisesti punkee esimerkiksi EU-parlamenttiin ehdokkaita, jotka vastustavat työaikadirektiivin sijasta työajan yhteiskunnallista sääntelyä yleensä. Juuri RKP:n aseman tapaisia tabuja pitäisi vähitellen opetella murtamaan, jos Suomessa halutaan oikeasti tehdä uudenlaista politiikkaa eikä vain palvella samaa yhteiskunnallista konsensusta eri vaatteissa.

Mitä siis jää käteen? Sosialidemokraattien keskuudessa muutenkin harvinainen muutos-optimismi on näissä vaaleissa törmännyt vaihtoehdottomuuden muuriin. SDP:n ja Vasemmistoliiton kannatus jatkaa hupenemistaan vanhan duunari-ikäluokan kuoleman mukana ilman merkkiäkään siitä, että päänavausta uusien sukupolvien kannattajakuntiin olisi tapahtumassa. Ja niin kauan kuin puoluetoiminnan elitisoitumista ei saada käännettyä, ei hyvilläkään ehdokkailla kyetä välittämään uutta imagoa. Nyt on kaksi vuotta aikaa vetää johtopäätöksiä, mutta SDP voi kokemuksesta neuvoa Vasemmistoliittoa siinä, että pelkkä keulakuvan vaihto ei uudistumiseksi riitä.

Näistä vaaleista on kuitenkin opittu se, että jos työväestön äänistä kilpaileekin kolme puoluetta, demografisista ja maailmanpoliittisista syistä niistä kaksi on erottamattomasti samassa veneessä. Vasemmistoliitto ei tule pystymään, Arhinmäenkään johdolla, punavihreään irtiottoon jos SDP:n stagnaatio painaa edelleen vasemmistolaisuutta yleensä kohti pohjaa. Toisaalta SDP itse ei kykene muuttamaan kurssiaan – oikealle tai vasemmalle – ilman sellaista radikaalia heräämistä äänestäjäkunnassaan, jonka vain todellinen poliittinen murros pystyy tuottamaan.

Mutta todellista murrosta tarvitaankin, sillä poliittinen historia ei suinkaan lopu tähän. Finanssikriisin aikaansaamat myrskyt maailmanpolitiikassa ovat vasta lähdössä liikkeelle. Kukaan ei vielä voi ennustaa, millaiseksi maailman uusi järjestys tulee muotoutumaan. Kokemukseni perusteella tarvitaan muutaman vuoden viive, mutta muutos tulee lopulta herättämään pohjoisen lintukotommekin unestaan. Ja siihen ei soinilainen populismi kykene vastaamaan, sillä perussuomalaisuuteen kiteytyy vallitsevan järjestelmän kritiikki, mutta todellisella muutoksella on jo sataviisikymmentä vuotta ollut nimi. Se on sosialismi.

Anssi Häkkinen

Mainokset

Avainsanat: , , , , ,

2 vastausta to “Historian loppu”

  1. joku Says:

    ”Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta, kun SDP:lle myydään kyynelsilmin “hienoa, ihanaa” miestä/naista, jolla on suuri sydän ja mahdollisesti suuret saappaat ja leveät hartiat – ja kaikki myyjät ovat aina ikidemareita. Ensi kerralla kannattaa vilkaista myös kvantitatiivista faktaa. Hyvä puolue osaa pitää ovensa auki siten, että mukaan pääsee ajatuksia ja ehdokkaita, jotka vetoavat muihinkin kuin puolueen ydinkannattajakuntaan.”

    Miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että Mitro oli selvä kansansuosikki? Kaikissa kyselyissä paljon ennen vaaleja ja vaalien läheisyydessä hän vetosi kansaan toisten (julkisella tunnettavuudella mitaten) megaehdokkaiden Soinin ja Jäättenmäen tavoin. Eli: Mitro oli juuri kirjoittajan kaipaaman ”aidon kansan suosikki”. Minä veikkaan (kirjoittajankin arvio on veikkaus), että hän itse asiassa toi SDP:lle kymmeniä tuhansia sellaisia ääniä, jotka eivät a) olisi muutoin äänestäneet tai b) olisi äänestäneet SDP:tä, vaan jotain muuta puoluetta.

  2. Reformia reformisteille. « Ilja Suvanto Says:

    […] syksyyn. En myöskään halunnut tehdä kattavaa analyysiä Eurovaaleista. Anssi Häkkinen teki sen paljon paremmin. Nyt on oma sydän keveä ja tästä on taas hyvä […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: