Globaalin talouskriisin syyt ja seuraukset

GSD:n talouskriisiä tarkasteleva kirjoitussarja jatkuu tällä Jussi Ahokkaan analyysilla globaalien rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen syistä ja seurauksista. Kirjoituksessa verrataan nykyistä kriisiä Hyman P. Minskyn teoriaan rahoitusmarkkinoiden epävakaudesta. Minskyn teorian perusolettamukset rahoitusmarkkinoiden historiallisesta kehityksestä näyttävät toteutuvan nykyisen kriisin kohdalla uskomattoman tarkasti. Lisäksi kirjoituksessa pohditaan niitä toimenpiteitä, joilla uhkaava talouskatastrofi voitaisiin muuttaa hallituksi taantumaksi. Kirjoituksen lopussa pohditaan globaalin talousjärjestelmän tulevaisuuden näkymiä ja hahmotellaan mahdollisia kehityskulkuja. Kirjoitussarjan viimeinen osa julkaistaan ensi viikolla ja se käsittelee globaalin finanssikapitalismin noususta seuranneita muutoksia taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa.

kriisi3Globaali talouskriisi on saavuttanut vaiheen, jossa rahoitusmarkkinoiden ongelmat siirtyvät osaksi reaalitaloutta. Vaikka finanssikriisistä on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia liuskoja tekstiä, vain harvoissa analyyseissa on pystytty valottamaan viimeaikaisen kehityksen taustalla olevia mekanismeja. Analyysin puutteellisuus on johtanut myös siihen, että kriisin ratkaisemiseksi ei ole löydetty oikeanlaisia työkaluja. Julkisen vallan toiminta ympäri maailmaa on ollut lähinnä viimehetken reagointia, jonka avulla kriisiä on pystytty vain jossain määrin hillitsemään. Kriisin ratkaisemiseksi ja maailmantalouden ongelmien voittamiseksi hallitusten ja muiden julkisten tahojen toimet eivät ole olleet riittäviä. Tämän tekstin tarkoituksena on pureutua syvemmälle kriisin taustoihin ja pohtia niitä toimenpiteitä, joilla seuraavina vuosina kohdattavasta maailmantalouden lamasta selvitään mahdollisimman vähin vaurioin.

Ylivelkaantuminen, spekulaatio ja innovatiiviset rahoitusmarkkinat

Yleisesti on ymmärretty. että rahoitusmarkkinoiden kriisin aiheuttivat Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden subprime-roskalainat, jotka levisivät erityyppisten paketoitujen rahoitusinstrumenttien sisällä ympäri maailmaa. Käytyään arvottomiksi lainapaperit saastuttivat investointipankkien ja tavallisten liikepankkien taseet romahduttaen edelleen rahoitusmarkkinoiden luottamuksen. On totta, että subprime-lainat toimivat kriisin laukaisevana tekijänä, mutta kylvötyöt kriisille oli tehty jo huomattavasti aikaisemmin. Kriisin tärkeimpinä tekijöinä voidaan pitää maailmantaloudessa jo 1960-luvun lopulla käynnistynyttä yksityisen sektorin velkaantumiskehitystä ja viimeisten vuosikymmenien aikana rahoitusmarkkinoilla yhä rajummaksi käynyttä spekulaatiota. Jälkimmäistä on voimistanut entisestään 1970-luvun alusta alkaen jatkuvasti vapautuneet rahoitusmarkkinat, jotka teknologisen kehityksen myötä tarjosivat 2000-luvulle tultaessa sijoittajien käyttöön suunnattoman suuren määrän erilaisia rahoitusinnovaatioita.

Innovatiivisten rahoitusinstrumenttien avulla pääoman nopeasta kerryttämisestä ja tähtitieteellisten voittojen tekemisestä tuli arkipäivää ja euforinen usko rahoitusmarkkinoiden ikuiseen kasvuun tarttui yhä useampiin yksilöihin ja instituutioihin. Lopulta globaaliin talouskriisiin johtanutta kehitystä ovat olleet ruokkimassa investointipankkien ja muiden rahoitusinstituutioiden lisäksi sekä keskuspankit että valtioiden finanssiministeriöt. Jatkuva rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen, lainoittajien vapaa ja holtiton toiminta sekä sijoittajien etuja palveleva raha- ja finanssipolitiikka ovat olleet erityisesti viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan maailmantalouden kehitystä määritteleviä trendejä. Seurauksena näistä kehityskuluista olemme päässeet todistamaan maailmanhistorian suurimman velkakuplan syntymistä ja nyt myös sen puhkeamista. Kapitalistisen järjestelmän laajenemisen rajat ovat jälleen kerran tulleet ylitetyiksi.

Minsky ja mekanismi rahoitusmarkkinoiden kriisin takana

Rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisen takana olevista tekijöistä merkittävin on ehdottomasti velkarahalla tapahtunut spekulatiivinen sijoitustoiminta. 1930-luvun lamaa tutkineen Hyman P. Minskyn (1980,1982) mukaan rahoitusmarkkinoilla on tendenssi siirtyä spekulatiiviseen vaiheeseen tietynlaisen historiallinen prosessin kautta. Rahoitusmarkkinoiden ollessa terveellä pohjalla sijoitukset kohdistuvat reaalitaloudellisiin investointeihin, joiden myötä syntyvä talouskasvu toimii samalla tarvittavan velkarahoituksen takuuna. Talouden kasvaessa nopeasti yritysten arvo kasvaa, mikä tekee arvopapereilla spekuloinnin kannattavaksi. Yhä enemmän spekulaatiota tehdään velkarahalla ja kasvavien voittojen toivossa myös rahoituslaitosten lainananto lisääntyy.

Käynnistynyt kehitys johtaa yhä riskialttiimpiin sijoituksiin sekä investointeihin ja arvopaperispekulaatio lisääntyy lisääntymistään. Markkinoille ilmestyy yhä enemmän nk. ponzi-sijoittajia, joiden kassavirta on jatkuvasti velanhoitokuluja pienempi, mutta jotka arvopapereiden hintojen noustessa pystyvät tekemään voittoja laajenevilla rahoitusmarkkinoilla. Kun laajeneminen lopulta pysähtyy, alkavat vaikeudet. Hintojen kasvun taittuessa useat sijoittajat joutuvat myymään arvopapereitaan selvitäkseen lainojensa lyhennyksistä.

Tässä vaiheessa ponzi-sijoittajien tilanne on jo toivoton ja ensimmäiset konkurssit tapahtuvat nopeasti. Yhä useampi sijoittaja joutuu pakkomyynteihin ja arvopapereiden hinnat laskevat radikaalisti. Velan ja vastaavien suhde kasvaa. Uusia lainoja tarjotaan vähemmän ja rahoitusmarkkinoiden likviditeetti supistuu rajusti. Pian uusia investointeja reaalitalouteen tehdään vain murto-osa velkakuplan huipputasoon verrattuna ja talouden kasvu hidastuu. Syntyy taantuma, jota usein seuraa hintojen jatkuva lasku. Matalan inflaation tai deflaation tilanteessa velkojen maksu tulee lopullisesti mahdottomaksi ja aikaisemmin kestävällä pohjalla tehdyt sijoituksetkin tulevat tappiollisiksi. Lopputuloksena on syvä ja pitkäkestoinen lama.

Mitä on tehtävä?

Kun Minskyn havaintoja 1930-luvun lamasta verrataan tähän päivään, voidaan huomata, että kaikki palaset näyttävät loksahtavan paikoilleen. Vaikka vielä viime kesänä oltiin vakuuttuneita maailmaa uhkaavasta inflaation ja stagnaation yhdistelmästä, ovat viimeaikaiset näkymät vahvistaneet deflaation riskin olevan erittäin suuri. Pankkisektorin tukipaketit ja rahoitusmarkkinoiden likviditeetin jatkuva lisääminen eivät ole saaneet aikaan inflatorista painetta, joka vielä viime keväänä oli pääoman paniikkiliikkeiden myötä tietyillä markkinasegmenteillä erittäin suuri. Päinvastoin likviditeetin lisääminen ja rahapoliittinen elvyttäminen näyttävät välttämättömiltä toimilta jatkossakin deflaation voittamiseksi.

Näistä lähtökohdista on hyvä jatkaa pohtien niitä keinoja, joilla maailmantaloutta kohtaavasta taantuman, deflaation sekä ylivelkaantumisen yhdistelmästä selvitään ilman katastrofia. Kuten arvata saattaa, yksinkertaista ratkaisua tilanteeseen on vaikea löytää. Mahdollisuus myös täysin vääränlaisille toimenpiteille on olemassa, mistä 1930-luvulla tehdyt virheet muistuttavat. Kuten silloin, myös tällä kertaa vastuu maailmantalouden tilanteesta on sysätty julkisen vallan harteille. Ekspansiivisen rahapolitiikan ja keskuspankkien ohjauskorkojen intensiivisen laskemisen lisäksi julkisen vallan on pidettävä huolta kokonaiskysynnän riittävyydestä reaalitaloudessa. On selvää, että yksityisen velan vaikutus kokonaiskysyntään tulee vähenemään rajusti lähitulevaisuudessa. Kokonaiskysynnän pieneneminen on tärkein tekijä hidastuvan talouskasvun ja kasvavan työttömyyden takana. Kun yksityiset investoinnit jäätyvät, on julkisen talouden laajennuttava sekä julkisten investointien että julkisten työllisyysohjelmien kautta.

Myös julkisia tulonsiirtoja on lisättävä ja tulonjakoa on muutettava niiden ryhmien eduksi, joiden rajakulutusalttius on kaikista suurin. Täystyöllisyyteen pyrkivän talouspolitiikan keinot on viimein otettava käyttöön täysimääräisinä. On myös ymmärrettävä, ettei syntynyttä tilannetta voida ratkaista ilman julkisen sektorin velkaantumista. Yksityisen talouden kaivamaa kuoppaa ei voida tasoittaa pitämällä julkinen talous tasapainossa tulojen ja menojen suhteen. Julkisen talouden säästöt ja leikkaukset ovat tulevien vuosien aikana huonointa mahdollista talouspolitiikkaa. Julkisen sektorin pitkän aikavälin velkaantumista ehkäistään parhaiten palauttamalla reaalitalous mahdollisimman nopeasti kasvu-uralle, mikä vaatii seuraavien vuosien aikana maailman tasolla tuhansien miljardien eurojen edestä julkisia investointeja, tulonsiirtoja sekä muita työllisyyttä edistäviä toimia.

Myös yksityisen sektorin velkaongelman ratkaisemiseen paras ja itse asiassa ainoa lääke löytyy reaalitalouden kasvusta. Mitä suurempi velan määrä on suhteessa vuotuiseen arvonlisäykseen, sitä pidempi aika velan kuolettamiseen menee. Jos reaalitalouden kasvu pysähtyy useiksi vuosiksi eteenpäin, velan suhteellinen osuus tulee nousemaan entisestään. Erityisesti korkeiden korkojen tilanteessa yksityiset toimijat joutuvat ahdinkoon ja seurauksena on jatkuva konkurssiaalto. Markkinakorkojen pitäminen kohtuullisella tasolla tulee olla jatkossakin keskuspankkien toimintaa ohjaavalla tavoitelistalla korkealla sijalla. Jos konkursseja kaikesta huolimatta tapahtuu, on julkisen vallan taattava riittävä osa velkojien saatavista. Muussa tapauksessa kumulatiivinen kehitys kaataa yhä uusia yrityksiä ja rahoittajia, mahdollisesti jopa eläkeyhtiöitä. Velkojen takaaminen tuottaa globaalisti julkiselle sektorille seuraavan tuhansien miljardien eurojen menoerän. Tämän sekä reaalitalouden tukipakettien rahoittamiseksi verotusta on korotettava useiksi vuosiksi eteenpäin. Erityisesti varallisuuden ja pääoman verotusta on lisättävä. Näillä toimenpiteillä yksityisen sektorin velkaongelmasta voidaan selvitä seuraavien 10-15 vuoden kuluessa. Julkista velkaa tullaan maksamaan pois vielä pitkään tämän jälkeen.

Globaalin talousjärjestelmän tulevaisuus

Kuten edellä esitetyt ratkaisumallit osoittavat, maailma on kulkemassa hetkellisesti kohti julkisen vallan voimakkaasti säätelevää taloudellista järjestelmää. Siirtymävaiheeseen ja kriisin jälkihoitoon esitetyt toimenpiteet ovat enemmän tai vähemmän välttämättömiä. Luottamalla ortodoksisen taloustieteen tarjoamiin kokonaiskysynnän kehitystä rajoittaviin talouspoliittisiin ratkaisuihin, kuten julkisten menojen leikkauksiin, rakenteellisin veronalennuksiin sekä nimellispalkkojen alennuksiin kriisi reaalitaloudessa tulee pitkittymään entisestään. On viimein ymmärrettävä ja myönnettävä, että kapitalistisen talousjärjestelmän sisäänrakennettu ongelma on kokonaiskysynnän riittämättömyys. Asia, jonka Keynes (1936) ja Kalecki (1937) toivat kaikkien meidän – myös uusklassisten taloustieteilijöiden – tietoon jo 1930-luvulla.

Globaali finanssikapitalismi näyttää tulleen karulla tavalla tiensä päähän ja sen aikaansaamat ongelmat vaativat monilta osin talouden siirtämistä julkisen vallan ohjaukseen. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, millainen globaali talousjärjestelmä seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana muodostuu. Joka tapauksessa on selvää, ettei säätelemättömien rahoitusmarkkinoiden aikakauden virheitä haluta toistaa ainakaan lähitulevaisuudessa. Rahoitusmarkkinoiden reformi on jo tässä vaiheessa todennäköinen ja kysymys liittyykin siihen, millä tavalla globaalit rahoitusmarkkinat järjestetään uudelleen. Spekulaation kitkemiseksi on esitetty ainakin valuutanvaihtoverojen sekä globaalien pääomaverojen käyttöönottoa sekä arvopaperikaupan kokonaisvaltaista uudelleenjärjestelyä.

Käytännössä viimeksi mainittu tarkoittaisi sitä, että nykyisestä osakejärjestelmästä luovuttaisiin ja se korvattaisiin velkakirjajärjestelmällä, jossa yritysten velkapapereiden arvolle asetettaisiin erääntymispäivä, jolloin velkakirjat lunastettaisiin takaisin ennalta määritellyllä hinnalla. Tällaisessa tilanteessa sijoittajien tehtäväksi jäisi pelkästään yritysten reaalitaloudellisten menestyksen arviointi, jolloin sijoituspäätökset heijastelisivat yritysten todellisia toimintaedellytyksiä. Globaalien rahoitusmarkkinoiden ja maailmankaupan rahoituksen tasapainottamiseksi kaavailtu globaalin reservivaluutan käyttöönotto olisi niin ikään oivallinen askel kohti vakaampaa globaalia talousjärjestelmää. Huomiota on kiinnitettävä myös lainamarkkinoille ja lainanantajien toimintaan. Lainamarkkinoille on luotava säännöksiä, joilla myös lainanantajat joutuvat kantamaan osansa riskeistä. Roskalainojen viimeaikainen historia osoittaa, ettei lainanantajien kyky arvioida lainanottajien maksukykyä ole riittävä markkinaeuforian vallitessa.

Se, kuinka voimakkaasti julkinen valta tulee säätelemään reaalitaloutta, riippuu ennen kaikkea siitä, miten voimakkaasti kriisin jälkihoidossa nojaudutaan julkisen talouden varaan. Tarttumalla jo tässä vaiheessa täystyöllisyyspolitiikkaan ja ymmärtämällä kysynnänsäätelyn merkitys on selvää, että myös tulevaisuuden talousjärjestelmä perustuu lähtökohtaisesti julkisen vallan aktiiviselle ohjaukselle. Ideologiset kamppailut voivat kuitenkin kääntää kehityksen uudelleen markkinaehtoiseksi ja pääoman tällä hetkellä pienenevä valta yhteiskunnallisessa kehityksessä voi pian olla uudestaan kasvamassa. Pahimmassa tapauksessa tämä kehitys avaa ovet uudelle velkaantumis- ja spekulaatiokierteelle ja ihmiskunta tulee kohtamaan samanlaisen tai entistä suuremman taloudellisen kriisin vielä tämän vuosisadan aikana. Jo tällä hetkellä ja erityisesti tulevien vuosien kokemusten jälkeen on vaikea uskoa, että tällainen kehitys voisi päästä uudestaan käyntiin. Ihmiskunnan muisti on kuitenkin erittäin lyhyt ja kapitalistisen järjestelmän sisäiset voimat saattavat olla jälleen kerran liian voimakkaita vastustettaviksi.

Jussi Ahokas

Mainokset

Avainsanat: , , , , , ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: