Matti Vanhanen pääoman asialla

Pääministeri Matti Vanhanen on ottanut viime aikoina useasti (1, 23, 4 ja 5 ) kantaa palkankorotusten tasoon vaatien muun muassa työmarkkinaosapuolilta jatkuvaa palkkamalttia. Vanhasen perusteluketju kuuluu: korkeat palkankorotukset nostavat suomalaisten yritysten kustannuksia, korkea kustannustaso pienentää suomalaisten yritysten kilpailukykyä kansainvälisillä markkinoilla, ilman kilpailukykyä ei synny kasvua, ilman kasvua ei synny uusia kotimaisia työpaikkoja, ilman uusia työpaikkoja ei synny hyvinvointia, siksi ainoa keino hyvinvoinnin kasvattamiseksi ovat maltilliset palkankorotukset. Näin Matti Vanhanen jatkaa 90-luvun alun vahvan markan vuosien aikana lanseeratun sisäisen devalvaation puolestapuhujana.

Matti Vanhasen esittämä perusteluketju vaikuttaa loogiselta. Samanlaisia perusteluja käyttävät lukuisat ”talousmiehet”, ekonomistit ja asiantuntijat sekä Suomessa, Europpassa että ympäri maailmaa. Siksikin perustelujen epäileminen olisi jokseenkin uskaliasta. Valitettavasti esitetty analyysi talouden mekanismeista on pahasti puutteellinen ja sivuuttaa kokonaan kapitalistisen järjestelmän toiminnan kannalta keskeisen rakenteen. Kun perusteluketjuun lisätään pääoman tuottoaste ja kapitalistin voitto-odotukset, vastaa se huomattavasti paremmin yhteiskunnallista todellisuuttamme.

Tässä tarkennettu perusteluketju: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua, yritykset pyrkivät säilyttämään hintakilpailukyvyn alentamalla tuotto-odotuksiaan, pääomasijoittajat uhkaavat hylätä yritykset ja tehdä tulevaisuuden investoinnit mahdottomiksi, yritykset joutuvat tasapainoilemaan laskevan kilpailukyvyn ja laskevien tuotto-odotusten välillä, yritysten kasvu pysähtyy hintakilpailukyvyn laskun ja/tai pääomapaon seurauksena, uusia työpaikkoja ei synny ja vanhojakin häviää, kansantalouden kasvu hidastuu ja kansalaisten hyvinvointi pienenee, aletaan esittää vaatimuksia maltillisille palkankorotuksille, jotka mahdollistavat sekä hintakilpailukyvyn säilymisen että riittävän korkeat voitto-odotukset sijoitetulle pääomalle, esiin astuu Matti Vanhanen.

Nyt huomataan, etteivät korkeat palkankorotukset an sich johda yritysten kasvuedellytysten heikkenemiseen. Palkankorotukset tekevät kuitenkin yrityksille vaikeaksi säilyttää yhtä aikaa hintakilpailukykynsä sekä korkeat voitto-odotukset. Vapaiden pääomanliikkeiden aikana tuotto- ja voitto-odotuksista on tullut tuotantoa ja siten myös työllisyyskehitystä määrittelevä rakenne. Pääoman exit-optio rajaa yritysten ja kansallisvaltioiden toimintamahdollisuudet vähäisiksi.  Tässä tilanteessa yritysten ja poliitikkojen on valittava puolustettavakseen pääomasijoittajien edut. Avoimesti tätä ei luonnollisestikaan haluta myöntää. Sitä vastoin kansalaisille ja työntekijöille esitetään puutteellisia perusteluketjuja, joilla heidät saadaan vakuuttuneeksi palkkamaltin siunauksellisuudesta.

Sen sijaan, että Matti Vanhanen saarnaa korkeiden palkankorotusten turmiollisuudesta, hänen tulisi hyökätä voimakkaasti vapautettuja pääoma- ja rahoitusmarkkinoita vastaan. Yhden valtion pääministerin vaikutusmahdollisuudet pääomamarkkinoiden uudelleenjärjestelyn edistämiseksi tuntuvat vähäisiltä. Tästä huolimatta olisi toivottavaa, että Vanhanen käyttäisi yhtä monta puheenvuoroa vaatimuksiin rahoitusmarkkinoiden reformista kuin hän on tähän mennessä käyttänyt vaatimuksiin maltillisista palkankorotuksta. Koska Matti Vanhanen edustaa taantumuksellista agraari-liberaalia puoluetta ja ideologiaa, emme varmastikaan tule koskaan näitä puheenvuoroja kuulemaan.

Rahoitusmarkkinoiden reformin jälkeisen tilanteen hahmottelu tuntuu monessakin mielessä kaukaiselta. Pedagogisesti on silti mielenkiintoista tarkastella tilannetta, jossa pääoman liikkuminen on säädeltyä ja jossa tätä kautta pääomasijoittajien valta talousjärjestelmässä on kaventunut oleellisesti. Tällöin perusteluketju voidaan esittää seuraavasti: korkeat palkankorotukset nostavat yritysten kustannuksia, yritykset pyrkivät siirtämään kustannukset hintoihin, yritysten kansainvälinen kilpailukyky uhkaa alentua hintojen noustessa kilpailijoiden hintoja nopeammin, yritykset siirtävät vain osan kustannuksista hintoihin laskien samalla tuottotavoitteitaan, yritysten tuotteiden hintakilpailukyky säilyy kansainvälisillä markkinoilla, yritysten kasvuedellytykset säilyvät, syntyy uusia työpaikkoja ja hyvinvointia.

Tässä tapauksessa palkansaajakorvausten osuus kansantulosta on kasvanut pääomatulojen kustannuksella. Tästä huolimatta talouskasvun ja hyvän työllisyyskehityksen edellytykset säilyvät. Samalla kotitalouksien reaalitulot kasvavat ja lisäävät kulutuskysyntää. Tämä puolestaan luo kasvua muun muassa kotimaiselle palvelusektorille ja kaupalle. Kasvun myötä myös pääoman tuotto-osuudet ja voitot kasvavat, vaikka niiden osuus kansantulosta onkin pienentynyt. Tälla tavoin myös yhteiskunnallisen valtansa menettäneet pääomasijoittajat hyötyvät palkankorotuksista.

Taloudellinen kehitys, jossa palkkojen osuus kansantulosta kasvaa suhteessa pääomatuloihin kuulostaa tällä hetkellä utopistiselta. Viimeiset vuosikymmenet kehitys on kulkenut jatkuvasti vastakkaiseen suuntaan. Tähän ovat vaikuttaneet oleellisesti matalat palkankorotukset hyvänkin talouskehityksen aikana. Matti Vanhasenkin tulisi ymmärtää, ettei tämä kehitys tule koskaan johtamaan oikeudenmukaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, vaikka palkansaajat ja työntekijät antaisivat pois viimeisen lanttinsa. Päin vastoin massojen hyvinvoinnin taso on suoraan verrannollinen siihen, kuinka suuren osan globaalista arvonlisäyksestä he saavat itselleen joko palkkoina, julkisina palveluina tai tulonsiirtoina. Perustamalla poliittiset vaatimuksensa puutteelliseen analyysiin Matti Vanhanen kääntää selkänsä hyvinvoinnille ja ojentaa kätensä pääomalle. Se, tekeekö Vanhanen tämän tiedostaen vai tiedostamattaan, on kysymys, jonka käsittelyyn on syytä varata oma artikkelinsa.

Jussi Ahokas

Mainokset

Avainsanat: , , , , , , ,

30 vastausta to “Matti Vanhanen pääoman asialla”

  1. Tapio Laakso Says:

    Hyvä kirjoitus. Ensimmäiseksi voisimme vaikka ehdottaa niille kaikille eläke- ja työttömyyskassoille, joissa tavallisten duunareiden rahat makaavat, että pienemmätkin voitto-odotukset riittäisivät. On melko kieroa, että hakemalla enemmän tuottoa, nämä duunareiden rahastot kiristävät niitä samaisia duunareita. Kapitalismilla ei totisesti ole ulkopuolta.

  2. Esa Suominen Says:

    Mielenkiintoinen ja havainnollinen kirjoitus. Olisi erinomaisen toivottavaa, että vasemmisto kykenisi selkeästi määrittelemään omaksi keskeiseksi yhteiskuntapoliittiseksi tavoitteekseen palkkojen osuuden suhteellisen kasvun kansantalouden kakusta.

  3. Jussi Says:

    Kiitos kommenteista.

    Tapio: On kieltämättä hyvin ristiriitaista, että esimerkiksi suomalaiset palkansaajat edustavat yhtä aikaa kahta taloudellista luokkaa. Tämän hetkisen työpaikan ja -palkan puolesta olisi oltava työväestön tavoitteiden kannalla, mutta tulevaisuuden eläketulot olisivat suuremmat, jos kannattaisi sijoittajaluokan tavoitteita. Nykytodellisuudessa näiden luokkien tavoitteet eivät ole yhteensovitettavissa.

    Esa: Jos vasemmisto pystyisi tämän tekemään, se olisi ottanut suuren harppauksen yhteiskunnallisen muutoksen tiellä. On kuitenkin selvää, etteivät taloudelliset suhteet ole muutettavissa ilman jatkuvaa kamppailua. Palkkataistelut ja radikaalit poliittiset reformit saavat aina osakseen ankaraa vastustusta ja uusliberaalin hegemonian aikakaudella vastustus on vieläkin ankarampaa. Siksi vasemmistolla olisikin oltava kirkkaana mielessä, mitä tavoitellaan, miksi tavoitellaan ja miten tavoitellaan.

    Matti Vanhanen: Artikkelissa jäi käymättä läpi yksi mielenkiintoinen yksityiskohta pääministerin politiikassa. Vanhanen lupaa useaan otteeseen, että matalia palkankorotuksia voidaan ”palkita” tuloveronalennuksilla. Jos palkansaajat tyytyvät pienempiin palkkoihin, voidaan julkista taloutta käyttää näiden kompensoimiseen. Tässähän eksplisiittisesti tehdään siirtoja julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille lopullisena tarkoituksena pitää pääomasijoittajat tyytyväisinä. Seurauksena tästä julkiset verotulot laskevat sekä palkkasumman pienenemisen että tuloveroasteen pienenemisen myötä ja julkisen talouden menoja joudutaan jälleen leikkaamaan, vaikka yhteiskunnalliset tarpeet hyvinvointipalveluille ja sosiaaliturvalle ovat jatkuvasti kasvamassa. Se siitä sosiaalisesta ja hyvinvointia kasvattavasta ”politiikasta”.

  4. Aleksi Henttonen Says:

    ”Tässähän eksplisiittisesti tehdään siirtoja julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille lopullisena tarkoituksena pitää pääomasijoittajat tyytyväisinä. Seurauksena tästä julkiset verotulot laskevat sekä palkkasumman pienenemisen että tuloveroasteen pienenemisen myötä…”

    Riippu täysin veronkevennysten suhteesta inflaatioon. On niin kovin kätevää unohtaa inflaatio ja valitella jatkuvien veronkevennysten rapauttavaa vaikutusta. Ellei inflaatio pysähdy, verotus kiristyy, jos sitä ei kevennetä. Tätä kirjoittaja tuskin unohtaa, vaikka unohtaakin sen mainita.

  5. Jussi Says:

    Aleksi: Jos pohdit asiaa tarkemmin, huomaat, ettei inflaatiota ole suinkaan unohdettu. Itseasiassahan se on koko tarinan keskeinen pointti.

    Eli, jos palkankorotukset pysyvät matalina, pysyy palkkainflaatio hitaana. Tällöin verotus ei juurikaan (absoluuttisesti) kiristy ja suoritettavat reilut tuloveronalennukset pienentävät julkisia tuloresursseja.

    Pieni kiristyminen on sitä paitsi tarpeellista, jotta muun muassa palkkainflaatiosta seuraava julkisen sektorin palkkakustannusten ja muiden julkisten kustannusten kasvu pystytään rahoittamaan. Tämä kuvaa erinomaisen hyvin julkisen talouden toiminnan automaattisuutta.

  6. Mikko Vuorinen Says:

    Kun puhutaan verotuksen keventymisestä,muistetaan yleensä vain valtion tulovero. Kunnallisveroprosentit sensijaan jatkavat vääjäämätöntä kasvuaan.

  7. Pete Says:

    Matti Vanhasen tilalle olisit tuohon johdantokappaleeseen voinut nimetä myös SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalaisen, STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpään ja suurimman osan muusta ay-johtajistosta. Ovatko he korostaessaan palkansaajien ostovoimaa korkeiden nimellispalkankorotusten sijaan olleetkin kaikki nämä vuodet pettämässä työläisiä?

  8. Jussi Says:

    Pete: Kansalliset ammattiliitot on ajettu vapaiden pääomanliikkeiden aikakaudella kovin ahtaalle. Samaa virttä joutuvat ay-johtajatkin veisaamaan Matti Vanhasen rinnalla.

    Se, että kansainvälinen ammattiyhdistysliike ei ole onnistunut kamppailemaan kasvavaa pääoman valtaa vastaan, on tässä se suurempi ongelma. Pääoma- ja rahoitusmarkkinoiden globaali sääntely sekä pääomanliikkeiden hillitseminen eivät ole nousseet kv-ammattiyhdistysliikkeen yhteisiksi tavoitteiksi. Ehkä kansalliset toimijat voisivat edistää näitä pyrkimyksiä esimerkiksi painokkailla puheenvuoroilla tai viemällä reformiehdotuksia kansainvälisiin neuvotteluihin.

    Jos tarkoitat työläisiä taloudellisena luokkana, petos on ilmeinen. Yksilöiden näkökulmasta ammattiliittojen toiminta on voinut näiden reunaehtojen vallitessa olla perusteltua tyyliin ”otetaan mitä saadaan”. Tulevaisuudessa tullaan saamaan aina vain vähemmän, jolloin jossain vaiheessa on pakko alkaa etsiä muutoksia reunaehtoihin. Mitä nopeammin tämä tapahtuu, sen parempi työläisille sekä luokkana että yksilöinä.

  9. Aleksi Henttonen Says:

    ”Tällöin verotus ei juurikaan (absoluuttisesti) kiristy ja suoritettavat reilut tuloveronalennukset pienentävät julkisia tuloresursseja.”

    Eli kiristyy, mutta aika vähän.

    ”Pieni kiristyminen on sitä paitsi tarpeellista, jotta muun muassa palkkainflaatiosta seuraava julkisen sektorin palkkakustannusten ja muiden julkisten kustannusten kasvu pystytään rahoittamaan.”

    Tarkoitatko todella, että veroasteen pitää jatkuvasti nousta, että julkisen sektorin toiminta voidaan rahoittaa? Tämä tarkoittaa, julkinen sektori kasvaa paitsi absoluuttisesti, myös nopeammin kuin talous kokonaisuutena. Tarpeeksi pitkällä aikajänteellä päädytään tilanteeseen, jossa julkinen sektori kattaa koko talouden. Tämä lienee epätoivottavaa.

    Toki on niin, että kun julkisen sektorin palkkakustannukset nousevat, se tarvitsee absoluuttisesti enemmän pätäkkää maksaakseen palkat. Sen sijaan se ei väistämättä tarvitse suurempaa osaa koko talouden kakusta. Onneksi.

  10. Jussi Says:

    Aleksi: En tainut ymmärtää, mitä tarkoitit ensimmäisessä kommentissasi, kun kirjoitit inflaation kiristävän verotusta. Voisitko avata, millä tavalla inflaatio (ilmeisesti palkkainflaatio)vaikuttaa veroasteeseen (ilmeisesti tuloveroasteeseen), kun et ilmeisesti puhunutkaan verotuksen absoluuttisesta vaan suhteellisesta kiristymisestä.

    Mitä tulee verotuksen kokonaistasoon, olen sitä mieltä, että sitä määrittävät ensisijaisesti yhteiskunnan asettamat poliittiset ja sosiaaliset tavoitteet. Esimerkiksi jos tarkoituksena on taata universaalit hyvinvointipalvelut ja rakentaa voimakas hyvinvointivaltio, ei verotuksen kohoamista ja julkisen talouden laajentumista ole syytä pelätä. Ne ovat vain välineitä kaikkien ihmisten hyvinvointia lähtökohtaisesti tavoittelevan yhteiskunnan rakennustyössä.

    Ilmeisesti sinä, Aleksi, edustat enemmän lockelaista lähestymistapaa yhteiskuntaan, jolloin yksityisomaisuuden loukkaaminen on vastustettavaa, vaikka se tapahtuisi demokraattisen hyvinvointivaltion verotustoimenpiteenä. Et myöskään ilmeisesti usko julkisen talouden mahdollisuuksiin tasapainottaa ja korjata kapitalistisen järjestelmän ongelmia tai näet näiden ongelmien korjaamisen muulla tavalla vahingollisena. Tällaiset näkemykset ovat sopusoinnussa taloudellisen kapitalistiluokan tavoitteiden kanssa.

  11. Aleksi Henttonen Says:

    Jussi: ”En tainnut ymmärtää, mitä tarkoitit ensimmäisessä kommentissasi, kun kirjoitit inflaation kiristävän verotusta. Voisitko avata, millä tavalla inflaatio (ilmeisesti palkkainflaatio)vaikuttaa veroasteeseen (ilmeisesti tuloveroasteeseen), kun et ilmeisesti puhunutkaan verotuksen absoluuttisesta vaan suhteellisesta kiristymisestä.”

    Otetaan lopusta. Olen olettanut, ettet halua avata keskustelua verotuksen kokonaisuudesta, vaan keskittyä tuloverotukseen, koska muuten väitteet kuten ”Pieni [palkkaverotuksen] kiristyminen on sitä paitsi tarpeellista, jotta muun muassa palkkainflaatiosta seuraava julkisen sektorin palkkakustannusten ja muiden julkisten kustannusten kasvu pystytään rahoittamaan.” eivät oikein ole mielekkäitä. Toki voimme keskustella muistakin veroista tässä yhteydessä, jolloin käytännössä rakennamme joka virkkeeseen sisään erilaisia varaumia muiden verojen suhteen.

    Oletusta, että tuloveroasteen kiristymistä kompensoisi muun verotuksen alentuminen ei ole aiemmassa keskustelussa esitetty. Olemme siis käsittääkseni puhuneet tuloveroasteen kautta koko veroasteesta. Kaiken muun säilyessä ennallaan ja tuloveroasteen noustessa koko veroastekin nousee. Olen tarkoittanut tässä yhteydessä verotuksen kiristymisellä inflaation seurauksena sitä yksinkertaista seikkaa, että niin kauan kuin palkkataso nousee, täytyy veroasteikkoa tarkistaa, jos palkansaajien tuloveroaste halutaan säilyttää ennallaan. Jos asteikko säilyy ennallaan, veronmaksajat siirtyvät ylempiin veroluokkiin ja heidän verotuksensa kiristyy.

    Olennaista on lähinnä se, ettei tällaisia veronkevennyksiä, jotka pitävät veroasteen ja julkisen sektorin suhteellisen koon ennallaan, rinnasteta veronkevennyksiin, jotka laskevat julkisen sektorin osuutta kansantaloudesta.

    Jussi: ”Mitä tulee verotuksen kokonaistasoon, olen sitä mieltä, että sitä määrittävät ensisijaisesti yhteiskunnan asettamat poliittiset ja sosiaaliset tavoitteet. Esimerkiksi jos tarkoituksena on taata universaalit hyvinvointipalvelut ja rakentaa voimakas hyvinvointivaltio, ei verotuksen kohoamista ja julkisen talouden laajentumista ole syytä pelätä. Ne ovat vain välineitä kaikkien ihmisten hyvinvointia lähtökohtaisesti tavoittelevan yhteiskunnan rakennustyössä.”

    Totta kai verotuksen kokonaistason määrittävät ensisijaisesti yhteiskunnan asettamat poliittiset ja sosiaaliset tavoitteet, eikä mitään tilannetta ole itseisarvoisesti syytä pelätä. Muttei myöskään ole mitään syytä erityisesti riemuita julkisen sektorin laajenemisesta, jos sillä ei saavuteta mitään uutta hyvää kansalaisille. Julkisen sektorin laajeneminen vaatii oikeutuksekseen sen, että kansalaisille voidaan siten tuottaa enemmän hyvinvointia. Juuri siitä syystä ajatus, että ”Pieni kiristyminen on sitä paitsi tarpeellista, jotta muun muassa palkkainflaatiosta seuraava julkisen sektorin palkkakustannusten ja muiden julkisten kustannusten kasvu pystytään rahoittamaan.” on ongelmallinen. Ilmaisu voidaan lukea niin, että sama hyvä julkisen sektorin tuottamana vie joka vuosi hieman suuremman osan tuloista, mikä on tuskin tavoiteltavaa.

    Jussi: ”Ilmeisesti sinä, Aleksi, edustat enemmän lockelaista lähestymistapaa yhteiskuntaan, jolloin yksityisomaisuuden loukkaaminen on vastustettavaa, vaikka se tapahtuisi demokraattisen hyvinvointivaltion verotustoimenpiteenä. Et myöskään ilmeisesti usko julkisen talouden mahdollisuuksiin tasapainottaa ja korjata kapitalistisen järjestelmän ongelmia tai näet näiden ongelmien korjaamisen muulla tavalla vahingollisena. Tällaiset näkemykset ovat sopusoinnussa taloudellisen kapitalistiluokan tavoitteiden kanssa.”

    Ei minulla ole mitään verotusta vastaan. Ja totta kai julkinen talous voi tasapainottaa kapitalismin ongelmia. Minä en vain katso, että veroja pitää kerätä keräämisen ilosta.

    Uteliaisuuttani tiedustelen, mitenköhän havaitsit minun ”ilmeisesti” edustavan lockelaista lähestymistapaa ja vastustavan kapitalistisen järjestelmän ongelmien korjaamista. Kun en mitenkään vastustanut verotusta tai kapitalismin ongelmien korjaamista, voisi joku epäillä, että kyse on pseudointellektuellista hiekkalaatikkonimittelystä.

    Lockelainen on sitten niin hieno sana. Sitä voi täydentää viittaamalla uusliberalismiin ja uuteen julkisjohtamiseen. Jos muu ei auta, kannattaa viitata Friedmaniin tai Thatcheriin.

  12. Jussi Says:

    Aleksi: Kiitos selvennyksestä. En meinannut päästä huomioosi käsiksi, koska ajattelin inflaatiota kokonaistaloudellisena ilmönä, vaikka se olisi pitänyt tässä kohdassa ajatella nimenomaisesti nimellispalkkojen nousuna. Näin käännettynä esittämäsi huomio siitä, että nimellispalkkojen nousun ja veronalennusten välinen suhde määrittelee tuloveroasteen kireyttä on osuva. Reaalisen tuloveroasteen kehitystä Suomessa tarkastellaan tässä Pertti Honkasen artikkelissa, joka selventää asiaa vielä laajemmin kaikille kiinnostuneille.

    Jotta veronkevennykset olisivat rakenteellisia, niiden tulee ylittää nimellispalkkojen noususta seuraava veroasteen kiristyminen. Tällaisia veronalennuksia on tehty lähimenneisyydessä, mutta siitä ei voi päätellä, että Matti Vanhanen puheissaan viittaisi yhtä suuriin alennuksiin. Vauhtiin päästessä kaikki on aina kuitenkin mahdollista.

    Siinä viestissä, mistä tämä tuloverokeskustelu lähti liikkeelle, totesin, että veronalennukset hetkellä, jolloin yhteiskunnalliset tarpeet hyvinvointipalveluille ja sosiaaliturvalle ovat jatkuvassa kasvussa (erityisesti ikärakenteen murroksen vuoksi), ovat jokseenkin ristiriitaisia. Olen edelleenkin sitä mieltä, että verotusta on käytettävä instrumenttina hyvinvointivaltion ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Kun tarpeet kasvavat, verotuksen on kiristyttävä. Tällöin ei puhuta ”samasta hyvästä” vaan suuremmasta hyvästä. Veroja ei pidä kerätä ”keräämisen ilosta”, mutta niitä ei ole myöskään syytä jättää keräämättä keräämättä jättämisen ilosta. Keskustelua verotuksesta pitää käydä aina ensisijaisesti sen kautta, millaisia julkisia panostuksia ja kuinka paljon yhteiskunta tarvitsee saavuttaakseen asettamansa poliittiset ja sosiaaliset tavoitteet. Jos tämä johtaa lopulta kaiken palkkatulon pois verottamiseen, en näe ideologiasta vapaata syytä pitää tätä ”epätoivottavana”.

    Tuohon viittaukseen sekä ”Sen sijaan se [julkinen sektori] ei väistämättä tarvitse suurempaa osaa koko talouden kakusta. Onneksi.” -arvostelmaan perustin myös analyysini, että saattaisit edustaa _enemmän_ lockelaista yhteiskunnallista näkemystä kuin minä. Kukaan länsimaisen sivilisaation edustajahan ei ole vapaa esimerkiksi Locken tai Smithin ajattelusta, vaikka kuinka haluaisi. Haluan pyytää anteeksi John Lockelta, joka ei varmasti olisi vastustanut demokraattista hyvinvointivaltiota ja sen suorittamaa verotusta, jos joskus tällaisen ihmeen olisi nähnyt.

    En pidä siitä, että välittömästi analyysin ideologiselle tasolle siirtämisen jälkeen aletaan syyttää leimakirveen heiluttelusta. Kriittinen suhtautuminen omaan sekä muiden ajatteluun ja niihin vaikuttaviin ideologisiin rakenteisiin on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Kun tällaisten analyysien esittäminen koetaan loukkaavana ja paheksuttavana, demokrattisen keskustelun tila kapenee oleellisesti. Keskustelua saa tämän jälkeen käydä vain pragmaattisella tasolla, jolloin kiistetään ideoiden vaikuttavan ihmisten toimintaan. Yhteiskunnallisen edistyksen näkökulmasta tämä ei ole kovinkaan hedelmällistä.

    Ajatus kapitalistisen talousjärjestelmän ongelmien korjaamisen vastustamisesta perustui samoihin edellä mainittuihin lauseisiin, joista ymmärsin, että et kannata julkisen talouden laajentumista. Minun näkemykseni mukaan jatkuvasti voimistuva julkinen talous ja sen aktiivinen toiminta ovat ainoa keino korjata kapitalistisen järjestelmän kroonisia ongelmia. Tätä en tullut avanneeksi tarpeesti tarkasti. Pahoittelut.

    Lopuksi haluan palata artikkelin alkuperäiseen sisältöön. Siinä vastakkain asetettiin pääoma ja työvoima sekä kapitalistiluokka ja työtätekevä luokka. Myös pääoman ja työvoiman vastakkainasetteluun voidaan vaikuttaa verotuksella. Verottamalla työtulojen sijasta enenevissä määrin pääomaa, julkinen valta kykenee muuttamaan yhteiskunnallista tulonjakoa taloudellisen työläisten luokan eduksi. Tärkeämpi verotuskeskustelu olisikin palkkaverotuksen kireyden sijaan se, kuinka paljon enemmän julkinen valta pystyy verottamaan pääomaa. Tämän hetkisessä tilanteessa, jossa pääoman pakomahdollisuudet ovat äärimmäisen hyvät, kansallisvaltioiden mahdollisuudet pääomaverotuksen kiristämiseen ovat olemattomat. Vain pääomanliikkeiden sääntely tai globaali verotus voivat mahdollistaa tulojen uudelleenjaon. Jälleen kerran: siksi kansallisen tason toimijoiden tulisi edistää globaalien pääomamarkkinoiden reformia.

  13. Lauri Says:

    Uusliberaalissa (kyllä, ihan oikeasti!) retoriikassa jankataan usein, että ilman veronalennuksia lopulta koko talous on julkista taloutta. Minunkaan mielestäni ei olisi ongelma, vaikka julkinen sektori dominoisi koko taloutta. Pidän sitä päinvastoin taloudellisen demokratisaation tavoitteenakin.

    Mutta vaikka tavoitteemme olisivat pragmaattisempia, ei tuo uusliberaali viisaus ole aivan niin yliveto kuin Suomen Vastuulliset Pelastajat (Miehet, joita Paavo Lipponen kutsuu intellektuelleiksi) antavat ymmärtää. Inflaation kiihtyminenhän lisää myös julkisen sektorin menotarvetta. Näin ollen ”inflaatiotarkistusten” tekeminen verotukseen ohjelmallisesti kaventaa julkista sektoria jatkuvasti.

    Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että aina pitäisi jättää inflaatiotarkistukset tekemättä. Se vain tarkoittaa sitä, että niiden tekeminen on veronalennus siinä missä muutkin veronalennukset. Se ei ole mikään tekninen ja poliittisesti neutraali toimenpide.

  14. Aleksi Henttonen Says:

    ”Keskustelua verotuksesta pitää käydä aina ensisijaisesti sen kautta, millaisia julkisia panostuksia ja kuinka paljon yhteiskunta tarvitsee saavuttaakseen asettamansa poliittiset ja sosiaaliset tavoitteet.”

    Lähes samaa mieltä. Verotuksen ja sillä saatavan hyvän välillä on väistämättä aina joku vaihtosuhde. Tarpeet voivat kuitenkin olla rajattomia, mutta resurssit eivät. Näin verotuksenkin tason tulee määräytyä sen mukaan, kuinka paljon hyvää sillä voidaan saada aikaan. Jossakin pisteessä lisäverotuksella saatava lisähyvä muodostuu niin alhaiseksi, että kansalaisten hyvinvoinnille on järkevämpää jättää lisävero keräämättä.

    Jussi: ”Tuohon viittaukseen sekä “Sen sijaan se [julkinen sektori] ei väistämättä tarvitse suurempaa osaa koko talouden kakusta. Onneksi.” -arvostelmaan perustin myös analyysini, että saattaisit edustaa _enemmän_ lockelaista yhteiskunnallista näkemystä kuin minä.”

    Koska virke viittasi siihen, ettei julkisen sektorin tule syödä iäti kasvavaa osaa kansantalouden kakusta tuottaessaan samat palvelut, en osannut nähdä asiaa noin.

    Jussi: ”En pidä siitä, että välittömästi analyysin ideologiselle tasolle siirtämisen jälkeen aletaan syyttää leimakirveen heiluttelusta.”

    Enkä minä pidä siitä, että kriittisyyden ja ideologisen analyysin nimissä harrastetaan leimakirveen heiluttelua tai sanojen laittamista keskustelukumppanin suuhun. Yhteiskunnallisen edistyksen näkökulmasta tämä ei ole kovinkaan hedelmällistä.

    Jussi: ”…, joista ymmärsin, että et kannata julkisen talouden laajentumista.”

    En automaattina.

    Jussi: ”Minun näkemykseni mukaan jatkuvasti voimistuva julkinen talous ja sen aktiivinen toiminta ovat ainoa keino korjata kapitalistisen järjestelmän kroonisia ongelmia.”

    Tarkoittaako jatkuvasti voimistuva julkinen talous sitä, että julkisen sektorin osuus taloudesta kasvaa jatkuvasti? Tuntuu ongelmalliselta, jos kroonisten ongelmien korjaaminen vaatii jatkuvasti kovempaa lääkitystä. Kuulostaa liian kovasti kipulääkitykseltä, jossa toleranssi kasvaa. Lopputuloksena voi olla, että nuppi on kyllä sekaisin., mutta yhä vain sattuu.

    Jussi: ”Tärkeämpi verotuskeskustelu olisikin palkkaverotuksen kireyden sijaan se, kuinka paljon enemmän julkinen valta pystyy verottamaan pääomaa.”

    Tämä on täysin totta. On hyvin ongelmallista, että työtulo on niin paljon kovemmin verotettua kuin pääomatulo.

    ”Vain pääomanliikkeiden sääntely tai globaali verotus voivat mahdollistaa tulojen uudelleenjaon.”

    Pääomaliikkeiden sääntelyn autuudesta en olisi niin varma. Ne voivat olla hyödyllisiä hyvin nopeiden spekulatiivisten siirtojen ja valuuttahyökkäysten estämisessä, mutta sellaisella sääntelyllä ei estettäisi pääomaa hakeutumasta tuotannolliseen toimintaan rajojen yli. Se, että pääoman hakeutumista tuotannolliseen toimintaan pitäisi estää tai haitata sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä ei taas minusta ole mitenkään selvää.

  15. Jussi Says:

    Aleksi: Aloitit tämän keskustelun toteamalla ”Tätä kirjoittaja tuskin unohtaa, vaikka unohtaakin sen mainita.” ja jatkoit seuraavaksi ”Tarkoitatko todella, että veroasteen pitää jatkuvasti nousta, että julkisen sektorin toiminta voidaan rahoittaa?”, vaikka edellisessä kommentissani viitattiin selkeästi ja eksplisiittisesti verotuksen absoluuttiseen kiristymiseen, ei suhteelliseen.

    Eikö näissä mielestäsi laiteta sanoja toisen suuhun? Jos olisin kirjoittanut Locke-vertauksen kysymyksen muotoon, olisiko se silloin ollut hyväksyttävää argumentointia? Voin myöntää, että kirjoitin sen tuohon muotoon provosoituneena koettuani keskustelutapasi hyökkääväksi, henkilöön meneväksi ja osittain epärehelliseksi. Tämä oli tietysti vain subjektiivinen kokemus.

    ”Tarpeet voivat kuitenkin olla rajattomia, mutta resurssit eivät. Näin verotuksenkin tason tulee määräytyä sen mukaan, kuinka paljon hyvää sillä voidaan saada aikaan. Jossakin pisteessä lisäverotuksella saatava lisähyvä muodostuu niin alhaiseksi, että kansalaisten hyvinvoinnille on järkevämpää jättää lisävero keräämättä.”

    En usko, että yhteiskunnallista todellisuutta kannattaa yksinkertaistaa uusklassisen taloustieteen kehikkoon sopivaksi. Staattiset tarkastelut kun eivät koskaan voi kertoa dynaamisesta, historiallisesta prosessista kovinkaan paljon. Esimerkiksi ihmisten tarpeet muuttuvat joka hetki ja ovat vaikutussuhteessa toisiinsa niin vahvasti, ettei mitään tasapainoa koskaan pääse syntymään. Yhteiskunnallisen rajahyödyn määrittely on tässä mielessä mahdotonta, vaikka yhdelle yksilölle ja yhdelle tarpeelle sellainen mahdollisesti pystytäänkin määrittelemään. Vaihtoehtoisia teorioita yhteiskunnan ja julkisen talouden kuvaamiseen löytyy useita.

    Voimistuvalla julkisella taloudella tarkoitin sitä, että julkinen valta hallitsee jatkuvasti suurempaa osaa taloudesta. Julkinen tuotanto lisääntyy, julkiset investoinnit lisääntyvät ja julkiset tulonsiirrot lisääntyvät. Tällä tavalla esimerkiksi kapitalistisen järjestelmän perimmäinen ongelma eli kokonaiskysynnän riittämättömyys ja siitä seuraava resurssien vajaakäyttö voidaan ratkaista. Millä tavalla tämä tuntuu ongelmalliselta?

  16. Lauri Says:

    ”Se, että pääoman hakeutumista tuotannolliseen toimintaan pitäisi estää tai haitata sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä ei taas minusta ole mitenkään selvää.”

    Ongelma nykyisillä rahoitusmarkkinoilla on nimenomaan se, että pääoma _ei hakeudu_ tuotannolliseen toimintaan. Ja tämä taas johtuu markkinoiden ylilikvidisyydestä. Liikalikviditeetti pakottaa sijoittajat spekulatiiviseen toimintaan, koska arvonmuodotus ei enää tapahdu reaalitalouden piirissä vaan beat the gun -logiikalla.

    Nykyinen rahoitusmarkkinakriisi on aivan oppikirjaesimerkki liikalikviditeetin aiheuttamista haitoista. Miten pääoman allokaatio saadaan tehokkaaksi, jos pääomaliikkeitä ei säädellä? Mistä ihmeestä on peräisin väite, jonka mukaan avoimet pääomamarkkinat johtavat resurssien kohdentumiseen ”tuotannolliseen toimintaan”?

  17. Aleksi Henttonen Says:

    Jussi: ”Aloitit tämän keskustelun toteamalla “Tätä kirjoittaja tuskin unohtaa, vaikka unohtaakin sen mainita.” ja jatkoit seuraavaksi “Tarkoitatko todella, että veroasteen pitää jatkuvasti nousta, että julkisen sektorin toiminta voidaan rahoittaa?”, vaikka edellisessä kommentissani viitattiin selkeästi ja eksplisiittisesti verotuksen absoluuttiseen kiristymiseen, ei suhteelliseen.”

    Onko verotus Yhdysvalloissa selvästi kireämpää kuin Suomessa sen takia, että siellä kerätään enemmän veroja kuin meillä, vaikkakin suhteellisesti vähemmän?

    Pahoittelen, jos ymmärsin sinut väärin. Tuo absoluuttinen kiristyminen, jos sillä tarkoitetaan samaa kuin verokertymän kasvu, on minusta vain vinkeän harhaanjohtava termi.

    ”Eikö näissä mielestäsi laiteta sanoja toisen suuhun?… Jos olisin kirjoittanut Locke-vertauksen kysymyksen muotoon, olisiko se silloin ollut hyväksyttävää argumentointia?”

    Pyrkimys oli välttää sanojen laittamista suuhun. Siksi tarkentava kysymys. Ääneen toki eksyi annos epäuskoa.

    ”Voin myöntää, että kirjoitin sen tuohon muotoon provosoituneena koettuani keskustelutapasi hyökkääväksi, henkilöön meneväksi ja osittain epärehelliseksi. Tämä oli tietysti vain subjektiivinen kokemus.”

    Kyseinen kokemus ei tässä keskustelussa ole mitenkään harvinainen. Siksi lienee aiheellista esittää kysymyksiä, jos ei ole aivan varma siitä, mitä keskustelukumppani on todennut. Jätetään ainakin tarpeettomat kärjistykset pois. Tarpeellisiakin kun löytyy.

    ”Staattiset tarkastelut kun eivät koskaan voi kertoa dynaamisesta, historiallisesta prosessista kovinkaan paljon.”

    Juuri tästä syystä tarpeiden asettaminen niiden tyydyttämiseen tarvittavien resurssien edelle ja niiden välisen vuorovaikutuksen lähtökohtainen kiistäminen on ongelmallista. Totta kai tarpeilla on hyvin keskeinen merkitys sen määrittelemisessä, millaista yhteiskuntaa me haluamme. Samalla on kuitenkin niin, että eri asioiden välillä joudutaan tekemään valintoja. Lienemme yhtä mieltä siitä, että juuri valintojen tekeminen tekee asioista poliittisia.

    Jos resurssien rajallisuudesta johtuva pakko tehdä valintoja sen suhteen millaisiin uhrauksiin olemme valmiita tiettyjen tarpeiden tyydyttämiseksi lähtökohtaisesti kiistetään, ja kaikki tarpeet asetetaan yhtenä joukkona ensisijaisiksi suhteessa niistä maksettavaan hintaan, kavennetaan politiikan alue vain siihen, mitä jotenkin ennen tavoitteiden poliittista määrittelyä määräytyneellä hinnalla ostetaan. Tätä en näe perusteltuna. Minusta vähintään yhtä tärkeää on määrittää poliittisesti se, millaisia uhrauksia yksilöiltä voidaan edellyttää yhteisten hyvien päämäärien saavuttamiseksi.

    ”Yhteiskunnallisen rajahyödyn määrittely on tässä mielessä mahdotonta, vaikka yhdelle yksilölle ja yhdelle tarpeelle sellainen mahdollisesti pystytäänkin määrittelemään.”

    Ylihistoriallisena normina tietenkin. Mutta käytännössä demokraattinen prosessi saavuttaa jonkinlaisen aproksimaation siitä, millaiseen veroasteeseen (hintaan) kansalaiset ovat valmiita vastineeksi saamastaan julkisesta hyvästä.

    Lauri: ” Inflaation kiihtyminenhän lisää myös julkisen sektorin menotarvetta. Näin ollen “inflaatiotarkistusten” tekeminen verotukseen ohjelmallisesti kaventaa julkista sektoria jatkuvasti… Se ei ole mikään tekninen ja poliittisesti neutraali toimenpide.”

    Ei pidä paikkaansa. Inflaatiotarkistus estää sen, että julkinen sektori ohjelmallisesti laajenee. Ei se sitä ohjelmallisesti kavenna.

    Jussi voinee vahvistaa sen, että jos veroasteikko (erityisesti veron ollessa progressiivinen, mutta muutoinkin kun käytössä ei ole perusvähennyksetön tasavero) säilyy ennallaan seuraa palkkainflaatiosta keskimääräisen veroprosentin ja veroasteen nousu. Jos emme halua, että se nousee (joku voi toki halutakin), meidän tulee korjata veroasteikkoa.

    Kun inflaatiotarkistuksella korjataan tuloveroasteikkoa (oletetaan nyt, että kaikki verotus on tuloverotusta) pidetään verojen suhteellinen osuus ennallaan. Kun palkkasumma nousee, nousee myös verokertymä samassa tahdissa. Näin ollen inflaatiotarkistetulla verotuksella voidaan ylläpitää suhteellisesti aivan yhtä laajaa julkista sektoria kuin aiemminkin.

    Voi toki olla sitä mieltä, että verojen jatkuva nousu on hyvästä, mutta ei edusta mitenkään itsestään selvästi pyrkimystä mahdollisimman laajaan avoimeen ja sisällökkääseen demokraattiseen keskusteluun väittää, että verojen jatkuvan kiristymisen estäminen on julkisen sektorin ideologista kurjistamista.

    Lauri: ” Mistä ihmeestä on peräisin väite, jonka mukaan avoimet pääomamarkkinat johtavat resurssien kohdentumiseen “tuotannolliseen toimintaan”?”

    En tiedä kuka on väittänyt moista. Minä en edellä väittänyt mitään sen kaltaistakaan. Totesin, että pääoman liikkeiden rajoittaminen niin paljon, ettei pääoma voisi kohdentua rajojen yli tuotannolliseen toimintaan, ei ole mitenkään itsestään selvästi hyödyllistä.

  18. Jussi Says:

    Olen tätä keskustelua käydessäni miettinyt, miksi tämä ei tunnu etenevän minnekään. Nyt olen luullakseni paikantanut ongelmakohdan. Se löytyy politiikkakäsityksestä.

    Aleksi: ”Minusta vähintään yhtä tärkeää on määrittää poliittisesti se, millaisia uhrauksia yksilöiltä voidaan edellyttää yhteisten hyvien päämäärien saavuttamiseksi.”

    Minun näkemykseni mukaan poliittinen kamppailu käydään siitä, miten ihmiset näkevät suhteensa yhteiskuntaan. Politiikka on ennen kaikkea ideologista valtakamppailua. Jos yksilöt kokevat hyvinvointivaltion ylläpitämisen uhrauksina on vallassa erilainen yhteiskunnallinen näkemys kuin siinä tapauksessa, että ihmiset uskovat yhteisen hyvän tarkoittavan myös yksilön hyvää. Kun yhteiskunnallinen näkemys on määrittynyt, tapahtuvat reaalimaailman valinnat suhteessa niihin.

    Minä olen sitä mieltä, ettei yksilö joudu tekemään uhrauksia hyväksyessään jatkuvasti laajenevan hyvinvointivaltion. Mitä mieltä sinä olet?

  19. Pete M Says:

    Minä puolestani tulen tähän väliin kysymään että miksi hyvinvointivaltion tulisi laajeta jatkuvasti? Onko todellakin niin, että ei ole olemassa mitään rajaa sille mitkä kysymykset yksilöiden tulee siirtää julkisesti vastattavaksi?

    Tässä aiemmin Jussi mainitsi muutamaankin kertaan ettei veroja ole varaa alentaa koska palveluille ja sosiaaliturvalle on yhä suuremmat tarpeet. Kysymys kuuluukin miten määritellään tarve? Minä näen politiikan myös – ja ennen kaikkea – valintoina sen välillä keiden tarpeita kuuluu toteuttaa? Hyvätuloisten työeläkeläisten idenksitavoitteita vai korjausta vammaisten etuuksiin ja palveluihin?

    Nicklas Luhmann on mielestäni ansiokkaasti kirjoittanut paljon siitä, kuinka hyvinvointivaltioon kohdistetuu loputon odotusten kehä niin, että lopulta sekin jos koirat haukkuvat öisin on hyvinvointivaltion syytä. Poliitikoille ei ole mikään ongelma keksiä uusia tarpeita valtion vastattavaksi. Valitettavasti vain juuri muut kuin tämän blogin ylläpitäjät eivät sido vaatimuksiaan yhteen sen kanssa, että myös veroastetta on heidän tavoitteidensa myötä jatkuvasti kiristettävä.

    ”Jos yksilöt kokevat hyvinvointivaltion ylläpitämisen uhrauksina on vallassa erilainen yhteiskunnallinen näkemys…”

    Tässä tullaankin siihen ongelmaan että ei ole olemassa mitään yhtä jaettua näkemystä hyvinvointivaltiosta. Toiset ihmiset haluavat ylläpitää toisenlaista hyvinvointivaltiota kuin toiset. Enkä nyt tarkoita lainkaan hyvinvointivaltion kokoa vaan sitä miten sen hyödykkeet kohdentuvat, miten oikeudet ja vastuut jakautuvat jne. Hyvinvointivaltio ei ole mikään monoliitti joka joko on tai ei ole.

  20. Aleksi Henttonen Says:

    ”Minä olen sitä mieltä, ettei yksilö joudu tekemään uhrauksia hyväksyessään jatkuvasti laajenevan hyvinvointivaltion. Mitä mieltä sinä olet?”

    Jos sillä, että hyvinvointivaltio laajenee jatkuvasti, tarkoitetaan julkisen sektorin osuuden jatkuvaa kasvua, kuten olen aiemmasta keskustelusta ymmärtänyt, kaventuu muun kuin julkisen talouden osuus. Julkisillakin palveluilla on vaihtoehtoiskustannus. Ero yhteiskunnan, jossa on laaja julkinen sektori, ja yhteiskunnan, jossa on suppea julkinen sektori, ero ei rajoitu julkisen sektorin laajuuteen, vaan julkisen sektorin laajuus vaikuttaa myös muun yhteiskunnan toimintaan.

    Minun politiikan käsitykseeni kytkeytyy olennaisesti se, että politiikka on valintojen tekemistä. Väite, että julkinen sektori voi laajentua loputtomasti ilman, että jotakin muuta joudutaan uhraamaan, on väite, ettei kyseessä ole valintatilanne. Tällainen väite epäpolitisoi karkealla tavalla ne yhteiskunnalliset vaihtoehdot joita me kohtaamme. Minusta se on politiikan korvaamista sadulla, jossa rahaa tulee pankista ja sähköä töpselistä.

    Edellinen on totta vaikka joka ikinen valinta tiellä kohti puhtaasti julkisesta sektorista koostuvaa yhteiskuntaa (minkä siunauksellisuuteen en kyllä usko) tehtäisiin julkisen sektorin laajenemisen hyväksi. Ne ovat silti valintoja, jotka sulkevat pois muita valintoja. Sen kiistäminen on mielestäni valintojen epäpolitisoimista. Poliittisten ratkaisujen esittäminen vaatii, ettei selviä poliittisa valintoja esitetä epämääräisinä väistämättömyyksinä.

  21. Jussi Says:

    Yritän muotoilla asian selkeämmin.

    Yhteiskunnalliset tarpeet muodostuvat sekä yhteiskunnallisesta (poliittisesta) näkemyksestä että materiaalisessa maailmassa tapahtuneista (sosiaalisista) muutoksista. Esimerkiksi hyvinvointivaltio perustuu kulloinkin vallitsevaan ideologiseen näkemykseen, jonka perusteella määritellään reaalimaailman tavoitteenasettelu ja hyvinvointivaltion standardit. Aikaisemmin tarkoitin tarpeiden kasvamisella sitä konkreettista asiaa, että länsimaiden väestö ikääntyy, jolloin hyvinvointivaltion on laajennuttava sosiaalisten tarpeiden luonnollisen kasvun myötä, vaikka standardit pysyisivätkin samoina.

    Yhteiskunnallisten tarpeiden tasossa voi tapahtua muutoksia myös toista kautta. Jos yhteiskunnallinen näkemys muuttuu ja ihmiset alkavat vaikkapa nähdä hyvinvointivaltion ylläpitämisen enemmän uhrauksina kuin omana etunaan, muuttuvat hyvinvointivaltion standardit ja yhteiskunnalliset tarpeet vähenevät. Vaikka sosiaaliset tarpeet samanaikaisesti kasvaisivat, yhteiskunta ei pyri näihin entisellä tavalla vastaamaan.

    Poliittinen kamppailu käydään nimenomaisesti siitä, millainen yhteiskunnallinen näkemys kulloinkin on vallassa. Jos vastustaa julkisen alan laajenemisesta, on poliittisessa kamppailussa melko varmasti eri puolella niiden kanssa, jotka kannattavat julkisen alan laajentumista. Se, millä perusteilla kukakin puolensa valitsee, on lähtökohtaisesti ideologinen kysymys. Tällä tavalla politiikka on ideologista valtakamppailua.

    Ei tietysti ole olemassa mitään staattista hyvinvointivaltiota tai yhteiskunnallista näkemystä, vaan jatkuvasti käynnissä oleva dynaaminen prosessi. Tähän prosessiin vaikuttavat ideologiset valtakamppailut, jotka määrittävät materiaalisen todellisuuden reunaehtoja. Minä kannatan sellaista ideologiaa, jonka mukainen materiaalinen todellisuus tulee jäsentymään erittäin laajan julkisen tilan ympärille. Te edustatte erilaista ideologiaa ja me käymme kamppailua siitä, kenen ideologia nousee yhteiskunnalliseen valta-asemaan. Tällä hetkellä teidän (tietysti eri tavoilla) edustamanne ideologia on niskan päällä.

  22. Pete M Says:

    Omasta mielestäni en kovin selkeästi pysty samaistumaan minkään ohjelmallisen ideologian kannattajaksi, ainakaan en suostu taistelemaan minkään ideologian nimissä.

    Kun puhutaan hyvinvointivaltion laajuudesta ja julkisen sektorin laajuudesta on minusta tärkeää kiinnittää huomiota laadullisiin eikä vain määrällisiin kysymyksiin. Minusta ei ole olennaista kysymys siitä miten laaja hyvinvointivaltio on vaan se, miten fiksusti siellä tehdään asioita. Esim. eräissä Keski-Euroopan maissa on BKT-osuuksilla mitattuna laajempi julkisen talouden osuus kuin meillä Suomessa, mutta minusta meillä julkisen talouden menot kohdentuvat oikeudenmukaisemmalla tavalla köyhempien hyväksi. Yhdysvaltalainen erittäin raskaasti tuettu terveydenhuolto on yksi esimerkki siitä, miten julkista tilaa voidaan laajentaa varsin tehottomasti. Ja löytyy noita esimerkkejä Suomestakin – vaikkapa osa-aikaeläkejärjestelmä joka nykyisellään merkitsee lähinnä hyvätuloisten vapaa-ajan subventiontia yhteisistä rahoista.

    Aiemmin mainitsemani Luhmann näkee tuon julkisen tilan ja ideologiset valtakamppailut kovin eritavalla, sillä yksi hänen teeseeistäänhän on, että puolueet laidasta laitaan pikemminkin vannovat julkisen vallan kaikkivoipaisuuden nimiin kuin taistelisivat julkisen tilan ekspansiivisuutta vastaan. Suomessa Seppo Lindblom ja tietyllä tavalla myös Osmo Soininvaara ovat esittäneet samanlaisia näkemyksiä. Tässä yhteydessä minua varmaan halutaan muistuttaa noudatetusta julkisen talouden menokurista. Pahintahan onkin, että sen menokurin kanssa harjoitetaan samanaikaisesti retoriikkaa joka ei tunnusta sitä, että hyvien tavoitteiden välillä on tehtävä valintoja vaan ylläpidetään rajattomia odotuksia.

  23. Lauri Says:

    Aleksi: ”Ei pidä paikkaansa. Inflaatiotarkistus estää sen, että julkinen sektori ohjelmallisesti laajenee. Ei se sitä ohjelmallisesti kavenna.”

    Hyvä pointti ja tietysti paljolti tottakin. Ongelma on siinä, että muut veromuodot eivät reagoi samalla tavalla inflaatioon kuin ansiotulovero. Näin ollen inflaatiotarkistukset ovat ongelma kokonaisverokertymän kannalta. Tästäkin ongelmasta tietysti selvittäisiin, jos esimerkiksi pääomatuloverotusta voitaisiin tarkistaa myös ylöspäin.

    Toisaalta todistamme juuri nyt yllättävää kustannusinflaatiopiikkiä. Tällaiset – usein toistuvat – mekanismit aiheuttavat myös samanlaisia ongelmia. Niistä tietenkin selvitään reiluilla palkankorotuksilla, mikä oli kai Jussin jutun pääpointtikin.

    ”En tiedä kuka on väittänyt moista. Minä en edellä väittänyt mitään sen kaltaistakaan. Totesin, että pääoman liikkeiden rajoittaminen niin paljon, ettei pääoma voisi kohdentua rajojen yli tuotannolliseen toimintaan, ei ole mitenkään itsestään selvästi hyödyllistä.”

    Ja minä totesin, että rajat ylittävien pääomaliikkeiden sääntely on usein järkevää nimenomaan sen takia, että sillä voidaan edesauttaa pääoman kohdentumista tuotannolliseen toimintaan.

  24. Aleksi Henttonen Says:

    Jussi: ”Aikaisemmin tarkoitin tarpeiden kasvamisella sitä konkreettista asiaa, että länsimaiden väestö ikääntyy, jolloin hyvinvointivaltion on laajennuttava sosiaalisten tarpeiden luonnollisen kasvun myötä, vaikka standardit pysyisivätkin samoina.”

    Tämä on totta. Kuitenkin on myös niin, että kun ikärakenteen muuttuessa samojen standardien ylläpito maksaa enemmän, on tuon standardin ja sen kustannuksen välinen suhde poliittinen kysymys. Se, että standardi on ollut demokraattisesti hyväksytty aiemmalla, alemmalla hinnalla, ei tarkoita, että lopputulos uudella, korkeammalla hinnalla olisi sama. Siksi ei minusta ole kohtuullista pitää poliittisena kysymyksenä vain standardin muutosta, huomioimatta standardin täyttämisen hintaa.

    ”Jos yhteiskunnallinen näkemys muuttuu ja ihmiset alkavat vaikkapa nähdä hyvinvointivaltion ylläpitämisen enemmän uhrauksina kuin omana etunaan, muuttuvat hyvinvointivaltion standardit ja yhteiskunnalliset tarpeet vähenevät.”

    Tähän totean, että uhrauksella olen ylipäätään viitannut hintaan. Siksi muotoilisin sanomasi uudestaan muotoon:
    ”jos kansalaiset katsovat, että hyvinvointivaltion ylläpitämisen kustannukset ovat liian korkeat suhteessa sen tuottamaan hyvään, on ristiriitaan mahdollista vastata pienentämällä kustannuksia tai muuttamalla järjestelmän toimintaa siten, että samoilla kustannuksilla saavutetaan paremmin kansalaisten vaatimuksia vastaavia tuloksia”

    Jussi: ”Jos vastustaa julkisen alan laajenemisesta, on poliittisessa kamppailussa melko varmasti eri puolella niiden kanssa, jotka kannattavat julkisen alan laajentumista.”

    Tämä on toki totta. En kuitenkaan ole varma siitä, että on järkevää määritellä julkisen alan laajentamista ideologiseksi prinsiipiksi, vaan se vaikuttaa minusta lähinnä valtiofetisismiltä. Jos julkisella alalla siis viitataan julkiseen sektoriin organisatorisena kokonaisuutena. Olennaista lienee kuitenkin se, millä tavalla suppea tai laaja julkinen valta vaikuttaa kansalaisten mahdollisuuksiin toteuttaa itseään taustaansa tai asemaansa katsomatta. Laajaa julkista valtaa voidaan käyttää huonosti ja suppeaa hyvin ja tehokkaasti.

    Jussi: ”Minä kannatan sellaista ideologiaa, jonka mukainen materiaalinen todellisuus tulee jäsentymään erittäin laajan julkisen tilan ympärille. Te edustatte erilaista ideologiaa ja me käymme kamppailua siitä, kenen ideologia nousee yhteiskunnalliseen valta-asemaan”

    Pete ” Omasta mielestäni en kovin selkeästi pysty samaistumaan minkään ohjelmallisen ideologian kannattajaksi, ainakaan en suostu taistelemaan minkään ideologian nimissä.”

    Tässä komppaan Peteä.

    Lisäksi pieni huomautus julkisen alan ja julkisen tilan sekoittamisesta. Julkisella tilalla ymmärrän demokraattisen ja tasa-arvoisen poliittisen ja muun keskustelun ja vuorovaikutuksen tilaa. Julkisella alalla taas julkista sektoria, jonka laajuudesta olemme edellä puhuneet. Nämä käsitteet eivät ole samaistettavissa, enkä osaa nähdä niiden välillä suoraa suhdetta. On kovin vaikea nähdä, miten julkisen sektorin laajentumisesta automaattisesti seuraisi se, että julkinen tila laajenisi. Jos näin olisi, olisi julkinen tila Suomessa nyt historiallisesti erinomaisessa tilassa. Onhan lähes koko viimeisen sadan vuoden ajan julkinen sektori on ollut pienempi kuin nyt.

    Pete: ”Tässä yhteydessä minua varmaan halutaan muistuttaa noudatetusta julkisen talouden menokurista. Pahintahan onkin, että sen menokurin kanssa harjoitetaan samanaikaisesti retoriikkaa joka ei tunnusta sitä, että hyvien tavoitteiden välillä on tehtävä valintoja vaan ylläpidetään rajattomia odotuksia.”

    Juurikin näin.

    Lauri: ”Ongelma on siinä, että muut veromuodot eivät reagoi samalla tavalla inflaatioon kuin ansiotulovero.”

    Tämä on totta. Mutta niiden suhteen ei vastaavasti harrastetakaan indeksitarkastuksia. Kts. esim. arvonlisävero.

    ”Näin ollen inflaatiotarkistukset ovat ongelma kokonaisverokertymän kannalta.”

    Ja kun niitä ei tehdä, niin ei asia muodostu ongelmaksi. Tämän suhteen otan toki mielelläni vastaan korjauksia, mutta äkkiseltään en keksi ainuttakaan indeksitarkistusta veroon, joka ei reagoi inflaatioon.

  25. Jussi Says:

    Pete: ” Omasta mielestäni en kovin selkeästi pysty samaistumaan minkään ohjelmallisen ideologian kannattajaksi, ainakaan en suostu taistelemaan minkään ideologian nimissä.”

    Kysymys ei ollutkaan ohjelmallisesta ideologiasta, vaan niistä ideologisista rakenteista, joihin materiaalinen todellisuus perustuu. Ideat vaikuttavat ihmisten ajatteluun ja toimintaan, haluttiin sitä tai ei. Kun ideoista muodostuu looginen järjestelmä, voidaan puhua ideologisesta rakenteesta.

    Otetaan esimerkki. Pete kiistää kannattavansa mitään ohjelmallista ideologiaa. Heti seuraavaksi hän nimeää ihmisiä, joiden ajattelu on selkeästi vaikuttanut hänen omaan ajatteluunsa. Myöskään nämä ihmiset eivät ole luoneet ajatteluaan tyhjästä, vaikka omaisivatkin valtavan kriittisen potentiaalin. Siksi myös heidän ideansa ovat loogisessa yhteydessä aikaisempiin ideoihin ja niistä syntyvän ideologiseen rakenteeseen.

    Jotkut ideologiset rakenteet ovat keskenään loogisessa ristiriidassa. Sen vuoksi materiaalisen yhteiskunnan kehittäminen yhtäaikaisesti kahden ideologian kanssa rinnakkain ei ole mahdollista. Ristiriidat näyttäytyvät materaalisessa todellisuudessa esitetyissä tavoitteissa sekä eri ideologisen rakenteen piirissä toimivien ihmisten ajattelussa ja toiminnassa. Siksi keskustelukin eri ideologian (tietoisesti tai tiedostamattaan) omaksuneiden välillä on usein vaikeaa ja toisten ihmisten näkemyksiä on vaikea ymmärtää, vaikka ei itsekään pysty selittämään, miksi ajatukset tuntuvat vastustettavilta.

    Se, julistetaanko ideologioita ohjelmallisesti vai ei, ei vaikuta siihen, että ideologioiden välillä käydään jatkuvaa kamppailua. Sitä yhteiskunnallinen prosessi mitä suurimmissa määrin on. Niin kauan kuin erilaisia loogisia ideoiden järjestelmiä ja ideologisia rakenteita on olemassa, yhteiskunnallinen kehitys määrittyy niiden voimasuhteiden vaihtelusta ja sen heijastumisesta materiaaliseen todellisuuteen. Sitten, kun ristiriitaisia ideologisia rakenteita ei enää ole, voidaan ihmiskunnan historia julistaa loppuneeksi. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut vielä kylmän sodan päättymisen yhteydessä.

    Käsitekikkailua: Julkisen alan ja julkisen tilan ero on siinä, että julkinen ala on kaksiulotteinen ja julkinen tila kolmiulotteinen. Julkisen alan laajentuminen johtaa julkisen osuuden kasvuun taloudessa. Taloudesta tulee osa ”demokraattisen ja tasa-arvoisen poliittisen ja muun keskustelun ja vuorovaikutuksen tilaa”, joka näin ollen laajenee tilallisesti. Eikö totta?

  26. Lauri Says:

    Aleksi: ”Tämä on totta. Mutta niiden suhteen ei vastaavasti harrastetakaan indeksitarkastuksia. Kts. esim. arvonlisävero.”

    Joo. Toki näin. Lähinnä pointtini olivat kahtalaisia. Ensinnäkin kaikki hinnathan eivät mukaudu yleiseen inflaatioon ihan samalla tavalla kuin palkat (Suomessa), koska hintamekanismi on kuitenkin jokseenkin jäykkä. Tällöin on periaatteessa ongelmallista, jos tätä veromenetystä ei voida kompensoida muualta (esim. ansiotuloverotuksesta). Toiseksi on tietysti veroja, joiden tuotto ei reagoi inflaatioon juuri mitenkään. Esimerkiksi perintövero on ymmärtääkseni tällainen.

    No, totta on tietysti se, että tällaisista mekanismeista koituvat verotulojen menetykset eivät ole suuria. Toisaalta suurta ei ole myöskään se verotuksen kiristyminen, mitä viime vuosien lähes nollainflaatio on tuottanut.

    Kaiken kaikkiaan tämä on kiinnostavaa keskustelua, mutta alkuperäisen aiheen kannalta sikäli turhaa, että nythän on nimenomaan esitetty paljon inflaatiotarkistuksia suurempia, rakenteellisia veronalennuksia.

  27. Aleksi Henttonen Says:

    Jussi: ”Käsitekikkailua: Julkisen alan ja julkisen tilan ero on siinä, että julkinen ala on kaksiulotteinen ja julkinen tila kolmiulotteinen. Julkisen alan laajentuminen johtaa julkisen osuuden kasvuun taloudessa. Taloudesta tulee osa “demokraattisen ja tasa-arvoisen poliittisen ja muun keskustelun ja vuorovaikutuksen tilaa”, joka näin ollen laajenee tilallisesti. Eikö totta?”

    Tätä yritin selkeyttää, mutten ole aivan varma selvisikö asia vielä. Ilmeisesti molemmat kokevat toisen kikkailevan käsitteillä enemmän kuin olisi rationaalisen keskustelun kannalta eduksi. Tarkennan siis vielä, koska aihe on minusta mielenkiintoinen.

    Tulkitsin sinun tarkoittavan ”julkista alaa” samassa merkityksessä kuin JHL, organisatorisena kokonaisuutena, julkisen sektorin organisaatioiden toimintana. Tämä johtui siitä, että olimme aiemmin keskustelleet juuri julkisen sektorin laajuudesta, enkä halunnut olettaa sinun siirtäneen aihetta. Aiemmissa kommenteissani olen siis käsittänyt sinun määrittelevän julkisen alan tavalla, joka tekee ilmaisustasi ” Julkisen alan laajentuminen johtaa julkisen osuuden kasvuun taloudessa.” hieman epätarkan koska sen mukaan julkisen alan laajentuminen ON talouden julkisen osuuden kasvua. Jos et samaistanut julkista alaa ja sektoria, voidaan kritiikkini toistaa esittämällä se julkisen alan ja julkisen sektorin organisaationa samaistamisen ongelmana.

    Tulkitsin, ettet tarkoita ”julkisella tilalla” konkreettista tilaa, jonka rakentamiseen voitaisiin soveltaa prosenttiperiaatetta kohdentamalla 1 % rakennuskustannuksista taiteeseen vaan “demokraattisen ja tasa-arvoisen poliittisen ja muun keskustelun ja vuorovaikutuksen tilaa” samaan tapaan kuin joku on mennyt kirjailemaan JYYn strategiaan 2017: ” JYY edistää sellaista yliopistoa ja tapaa puhua yliopistosta, joissa yliopisto on akateeminen yhteisö ja demokraattista julkista tilaa eikä tutkintotehdas.” Tässä en osaa ymmärtää tilaa konkreettisena tilana tai organisaationa, vaan avoimena tasavertaisen vuorovaikutuksen alueena joka on ideaalimuodossaan hyvin samanlainen kuin Rawlsin ajatusrakennelma tietämättömyyden verhon takana olevasta tilasta.

    Minusta ajatus, että valtio tai joku muu julkinen organisaatio (julkinen ala) on välttämätön ja riittävä edellytys julkiselle tilalle on varsin ongelmallinen. Se, että vuorovaikutus julkisen vallan ja yksittäisen kansalaisen välillä tai kansalaisten välillä tapahtuu esimerkiksi sosiaalitoimen piirissä, ei minusta mitenkään itsestään selvästi varmista, että vuorovaikutus tapahtuu tasa-arvoisesti, demokraattisesti tai avoimesti. Toisaalta ei minusta ole mahdotonta kuvitella ryhmää, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus ja heidän yhteistoimintansa toteuttaa täysin rawlsilaisia periaatteita ilman että se vaatii meidän ymmärtämällämme tavalla organisoitunutta valtiota tai kuntaa.

    Siksi en osaa nähdä miten julkisen alan laajentumisesta seuraa automaattisesti julkisen tilan laajentuminen tai miksi julkisen tilan laajentaminen vaatisi automaattisesti julkisen alan laajentamista.

  28. Aleksi Henttonen Says:

    Lauri: ”Kaiken kaikkiaan tämä on kiinnostavaa keskustelua, mutta alkuperäisen aiheen kannalta sikäli turhaa, että nythän on nimenomaan esitetty paljon inflaatiotarkistuksia suurempia, rakenteellisia veronalennuksia.”

    Tarkoitus oli tarjota vain pieni tarkennus. Homma vähän levisi sen jälkeen…

  29. Jussi Says:

    Minulle julkinen tarkoittaa lähtökohtaisesti demokraattista. Yksityinen on puolestaan ei-julkista ja epädemokraattista.

    Kun sanoit julkisen tilan olevan “demokraattisen ja tasa-arvoisen poliittisen ja muun keskustelun ja vuorovaikutuksen” tila, luulen, että ajattelet asiasta lähes tulkoon samalla tavalla. Tilasta tekee julkisen se, että se on demokraattinen. Tämä sisältyy siis julkisen käsitteeseen. Siksi myös julkinen ala on ymmärrettävä demokratian ja demokraattisen puutunnan alana. Jos yhteiskuntaa tarkastellaan rakenteellisena kokonaisuutena ikään kuin ”ylhäältä päin”, on mielekästä puhua alasta. Jos tarkastellaan toiminnan ja kommunikaation aluetta, kuvaa sitä paremmin tilan käsite. Tällaisen erottelun tekisin niiden välille.

    Teit erinomaisen huomion siitä, että eräät julkisiksi arkikielessä kutsutut organisaatiot tai instituutiot eivät toimi demokraattisesti, minkä vuoksi ”julkisen” käsitteen käyttäminen niiden yhteydessä onkin ristiriitaista ja harhaanjohtavaa. Jos demokratia ei insituutioissa toteudu, eivät ne kuulu julkisen piiriin vaan edustavat pikemminkin yksityistä. Tällä määrittelyllä esimerkiksi totalitaristiset järjestelmät eivät ole julkisia vaan yksityisiä.

    Talouden kohdalla julkisen alan laajeneminen tarkoittaa yksityisen osuuden vähenemistä demokraattisen ja julkisen alan tieltä. Näin on myös muualla sosiaalisessa. Kun demokrattisen alan osuus yhteiskunnassa kasvaa, laajenee myös se demokraattinen tila, jossa me ihmiset toimimme ja kommunikoimme. Tässä vielä tiivistettynä se, mitä yritin sanoa.

    Kannattaa lukea läpi GSD:n poliittinen ohjelma , jossa on määritelty demokratia jokseenkin sillä tavalla, kuin minä sen tällä hetkellä ymmärrän.

  30. Matti Vanhanen sosialidemokratian asialla? « Says:

    […] rajaa jälleen kerran poliittisen ajattelunsa tiiviisti sinivalkoisilla pyykeillä merkityn rajan […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: