Gruusia II ja Euroopan puolustus

Pian edellisen, puolivallattoman Georgia-kolumnini jälkeen omatunto kolkutti ja kynäilin SONKille vähemmän kyynisen kannanoton aiheesta. Sen ilmiselvä toteuttamiskelvottomuus kertoo paljon maailmanpolitiikan nykyisestä tilasta: YK:n rauhanturvajoukkojen saaminen paikalle, joskus aikoinaan itsestäänselvyys konfliktialueilla, oli tässä sodassa yksi Georgian tärkeimmistä strategisista päämääristä. Venäjä ei anna heidän sitä saavuttaa niin kauan kuin Tbilisi on 58. armeijan tykinkantaman päässä, joten jo Etyjin tarkkailijoiden saaminen alueelle on pieni, arvostettava ihme.

Vähemmälle huomiolle Lännessä on jäänyt muiden IVY-maiden järkyttynyt hiljaisuus Georgian konfliktin jälkimaisemissa. Ulkoministeri Sergei Lavrovin täytyi lähettää jopa Venäjän lähimmälle liittolaiselle Valko-Venäjälle viralliset nuhteet siitä, ettei Aleksandr Lukashenko ollut hiiskunut sanaakaan Venäjän tueksi sodan kestäessä. Tämä on seurausta siitä shokista, johon Venäjän naapurimaat joutuivat tajutessaan, että painostukseen rajoittuvan lähialuediplomatian aika on ohi. Nyt Venäjän kunnioitus lähialueillaan perustuu sen haluun käyttää tarvittaessa sotilaallista voimaa, ja siksi sen on jatkettava sotilaallista imperialismiaan säilyttääkseen asemansa IVY:n keskipisteenä. Nämä tapahtumat on syytä huomioida myös Suomessa.

”Nyt tarvitaan Venäjä-realismia”, lausuikin puheenjohtaja puolivallattoman puolueensa kesätapaamisessa. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että on jälleen aika aloittaa perinteinen suomalainen hedelmätön Nato-keskustelu. Kokoomus arvatenkin pyrkii pelaamaan ”kovaa valtapolitiikkaa” monenkeskistä maailmaa haikalevia pehmeämpia arvoja vastaan. Jos ”realismi” ilmenee siten, että Suomen Nato-jäsenyyden kannattajat uskaltavat viimein puhua Venäjän-pelostaan, se on heille psykologisestikin hyvä. Muutoin odotettavissa ei liene suuria edistysaskeleita: kannattajien suurimpana haasteena tulee olemaan perustella, miksi Natoon, joka ei suojellut Georgiaa Venäjää vastaan, kannattaa Venäjän uhatessa liittyä.

Ensimmäinen argumentti on jo kuultu: eihän Georgia ole Naton jäsen. Ei olekaan, mutta valtio, joka on kiinnittynyt Yhdysvaltain intresseihin ja läntiseen kulttuuripiiriin yhtä kiinteästi kuin Georgia, on varmasti saanut Natolta kaiken avun, jonka se voikin saada. Jyrki Kataisen mukaan ”voidaan käydä loputonta keskustelua” siitä, olisiko konflikti ollut luonteeltaan toisenlainen, jos Georgian Nato-jäsenyys olisi toteutunut jo 2007. Se, ettei jäsenyys toteutunut, on jo itsessään vastaus kysymykseen; keskustelua ei tarvitse käydä. Pohjois-Atlantin puolustusliitto on laajentunut niin kauas itään kuin on juuri siitä syystä, että sen tarjoamia turvatakuita on voitu kohdella kuin merkityksetöntä paperia. Pohjois-Atlantin neuvosto ei tämän kriisin tapauksessa edes kokoontunut, ennen kuin taistelut olivat jo ohi. On vaikea nähdä, miten tässä tilanteessa oltaisiin voitu toteuttaa ”kansainvälisoikeudellista velvollisuutta yhteiseen puolustukseen”. Nyt Georgian teoreettinenkin jäsenyys on tuhoon tuomittu; ei siksi, ettei Georgia sitä ansaitsisi, vaan siksi, että Länsi ei uudenkaan sodan sattuessa tahdo sitä puolustaa.

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Arkady Moshes on todennut, että se, mikä läntisessä mediassa on tulkittu Venäjän lisääntyneeksi aggressiivisuudeksi, ei ole merkki Venäjän voimasta vaan Lännen heikkoudesta. Taloudelliset intressit, öljyn hinnan nousu ja globalisoitunut raha ovat tehneet vaikeaksi tuomita ihmisoikeuksien rikkojia selkeänä globaalina liittoumana. Allekirjoittaneen näkökulmasta on selvää, että tätä heikkoutta ja hajanaisuutta on entisestään pahentanut Venäjän eniten uhkaamien maiden – itäisen ja pohjoisen Euroopan – taipumus takertua jo kauan sitten merkityksensä menettäneeseen rakenteeseen, Natoon, sen sijaan että pyrittäisiin muodostamaan tehokasta yhteistä ulkopolitiikkaa omista lähtökohdista. EU:n yhteisen ulko-ja turvallisuuspoliitikan on ollut vaikea muodostaa yhtenäistä Venäjä-linjaa, koska pelissä on ollut liikaa Euroopan ulkopuolisia intressejä, siis Yhdysvaltain politiikan kysymyksiksi koettuja kohteita – kuten juuri Georgia.

Georgian leimaaminen pelkästään Yhdysvaltain ongelmaksi, jonka ei tarvitse horjuttaa Naton eurooppalaista uskottavuutta, ei kuitenkaan sekään ole aivan totuudenmukaista. Puolustaessaan Georgian kautta koukkaavaa BTC-öljyputkea Yhdysvallat nimittäin valvoi myös eurooppalaisia energiapoliittisia etuja – vaikka öljyn hinta onkin globaali suure, Azerbaidžanin öljy, samoin kuin Venäjän öljy, on tarkoitettu Euroopan markkinoille. Jos Suomen Nato-lobby haluaisi vakavissaan pelata ”kovaa valtapolitiikkaa”, se yrittäisi muodostaa sellaista EU:iin tukeutuvaa liittoumaa, joka puolustaisi eurooppalaisia etuja Georgiassa – ei vinkuisi Natosta, joka nimenomaan ei ole valmis sitä tekemään.

Anssi Häkkinen

Ps. Vaikka Heidi Hautalan toiminta esimerkiksi presidenttiehdokkaana onkin jättänyt paljon toivomisen varaa, vihreiden globaalipoliittisen siiven asiantuntemusta Venäjän ja Kaukasuksen kysymyksissä ei voi epäillä. On ironista, että porvarihallituksen parhaat kansainvälisen poliitikan osaajat ovat juuri niitä, joita ei valtapoliittisista syistä päästetä ulkoministeriön lähellekään. Hautalan ja Pekka Haaviston järjestämä Georgia-seminaari eduskunnassa tiistaina oli joka tapauksessa nautittava kokemus, kiitos siitä niille, joille kiitos kuuluu.

Mainokset

Avainsanat: , , ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: