Seuraavat askeleet

SDP:n puheenjohtajakamppailun voittanut Jutta Urpilainen kampanjoi ”kisassa” kolmella abstraktilla teesillä. SDP:stä oli hänen johdollaan tuleva kokoava arvopuolue, avoin kansalaispuolue ja johtava tulevaisuuspuolue. Uusi SDP ei enää olisi kapeasti ajatteleva eturyhmäpuolue, vaan kaikille ihmisille avoin, turvallinen ja yhdistävä puolue, jonka tehtävänä on viitoittaa tietä Suomen ja jokaisen suomalaisen paremmalle tulevaisuudelle.

Lievistä nationalistisista vireistä huolimatta tavoitteet ovat hyviä. Yhteiseen ideologiaan nojaava aktiivisesti kansalaisyhteiskunnassa vaikuttava edistyksellinen puolue on varmasti jokaisen demokraattisessa yhteiskunnassa elävän kansalaisen mielestä erinomainen asia. Itseasiassa tällaisten puolueiden olemassaolo voisi pelastaa länsimaisen demokratian siltä kriisiltä, johon se on vääjämättömästi ajautumassa. Kansalaisten luottamuksen demokraattiseen järjestelmään ja politiikkaan voivat palauttaa sellaiset poliittiset liikkeet, jotka osoittavat todellisen muutoksen mahdolliseksi ja kansalaisten valinnat merkityksellisiksi.

Mutta onko Uudesta SDP:stä sittenkään kehkeytymässä osa edistyksellistä poliittista liikehdintää? Tässä vaiheessa tätä on tietysti mahdotonta sanoa, mutta Uuden SDP:n ensiaskeleiden arviointi voi kertoa jotain. Hallituksen toimien arvostelun lisäksi SDP:n uuden johdon suusta on saatu kuulla vielä tässä vaiheessa vähän konkreettisia poliittisia avauksia. Hyviä vaatimuksia ovat olleet verojärjestelmän uudistamista koskevat linjaukset, joissa verotuksen painopistettä on kaavailtu siirrettäväksi pääomaverotuksen suuntaan sekä talouden kasvua ja tuloerojen kaventumista tukevat pienituloisille kohdistettavat tulonsiirrot. Nämä ovat jääneet vielä yksittäisiksi ja irrallisiksi ehdotuksiksi ilman kokonaisvaltaista yhteiskuntapoliittista tavoitteenasettelua, mutta herättävät toivoa siitä, että tällaiseen tulevaisuudessa pyritään.

Selkein kokonaisvaltainen poliittinen avaus ja Uuden SDP:n lanseeraama tavoite on perhepolitiikan nostaminen puolueen käytännön politiikan keskiöön. Lapsiperheiden aseman parantaminen erilaisin keinoin on ollut selkeä sanoma puheenjohtajan kesäkiertueella. Samat tavoitteet nousivat esiin myös Hämeenlinnan puoluekokouksen päättäneessä linjapuheessa. Itseasiassa samat tavoitteet esitettiin sosialidemokraattisen liikkeen piirissä jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin. Kun Tony Blairin New Labour voitti Britannian vaalit vuonna 1997, perhepolitiikan terävöittäminen oli yksi sen tärkeimpiä vaalilupauksia. Labour-vetoinen hallitus julkaisi ensitöikseen konkreettisen perhepoliittisen toimenpideohjelman, jossa lapsiperheiden kohtaamiin ongelmiin etsittiin laaja-alaisesti ratkaisuehdotuksia. Ei kai vain ole niin, että Uusi SDP olisi halpa kopio New Labourista nimikikkailusta ja poliittisista tavoitteista lähtien?

Tähän on mahdotonta uskoa, sillä kaikki tietävät, että kolmannen tien sosialidemokratian aika on ohi. 90-lukua kaihoisasti muistelevat ovat samalla tavoin historiaan takertuneita kuin 70-luvulle haikailevat. Lapsiperheiden yhteiskunnallisen aseman parantaminen on nähtävä tärkeänä yksittäisenä toimenpiteenä, mutta koko puolueen linjaa määrittäväksi tavoitteeksi siitä ei globaalin finanssikapitalismin aikakaudella ole. Tällaisena se sitä paitsi täyttäisi kaikki eturyhmäpolitikoinnin tunnusmerkit, sillä tuskin lapsiperheys voi olla ihmisiä poliittiseen liikkeeseen kokoava ”arvo”.

Onkin odotettavissa, että viimeistään syksyllä ja kunnallisvaalien alla SDP:llä on esittää julkisuuteen laajempi yhteiskuntapoliittinen tavoitekokonaisuus, jonka pohjalta myös kunnallisvaalityöhön löydetään tarvittava linjakkuus. Näissä tavoitteissa yhdistyvät demokraattisen sosialismin ideologia ja proaktiivinen käytännön politiikka, jonka tavoitteena on oikeudenmukainen sekä tasa-arvoinen yhteiskunta kaikkialla maailmassa. Käytännön poliittisissa tavoitteissa SDP ei enää jumiudu kansallisvaltion rajojen sisäpuolelle, vaan pyrkii löytämään keinoja vaikuttaa myös globaalilla tasolla muun muassa rahoitusmarkkinoiden ongelmien korjaamiseksi. SDP ottaa johtavan roolin sosiaalisen Euroopan rakennustyössä ja tuottaa jatkuvasti uusia ehdotuksia kansalaisten hyvinvoinnin kohottamiseksi.

Nämä ovat seuraavat askeleet, jotka Uusi SDP tulee ottamaan liittyessään osaksi 2010-luvun edistyksellistä sosialidemokraattista liikettä.

Jussi Ahokas

Mainokset

Avainsanat: , , , , ,

3 vastausta to “Seuraavat askeleet”

  1. Jussi Says:

    Pienituloisille kohdennettujen tulonsiirtojen vaatimuksen Urpilainen uudisti tässä Hesarin haastattelussa. Vaatimus tasaisesta tulonjaosta on nousemassa selkeästi SDP:n politiikan asialistalle konkreettisten ehdotustenkin muodossa. Tämä on erittäin positiivista.

    Negatiivista samassa haastattelussa on hallituksen syyttäminen inflaation aiheuttamisesta. Vaikka Tilastokeskuksen karkeat laskelmat osoittivat, että yli puolet inflaatiosta syntyisi kotimaassa, se ei tarkoita, että hallituksen toimilla tämä olisi voitu estää. Kotimaisesta inflaatiosta yli puolet on syntynyt palkoista ja katteista, jotka ovat nousseet odotettavalla tavalla voimakkaan noususuhdanteen seurauksena. Kasvun taittuessa myös tämä osa inflaatiosta pienenee. Tällä hetkellä reaalipalkkoihin ja reaaliseen ostovoimaan vaikuttaa ensisijaisesti raaka-aineiden ulkosyntyinen hintojen nousu. Tähän puolestaan hallituksella ei sinällään ole mahdollisuutta vaikuttaa.

    Hallitus voi kyllä lievittää inflaation synnyttämiä ongelmia tulonsiirroin, joita Urpilainenkin edistyksellisesti on vaatinut. Lisäksi nämä pieni- ja keskituloisille suunnatut tulonsiirrot ja verotuksen painopisteen siirtäminen pääomaverojen suuntaan edistävät työllisyyttä kokonaiskysyntää stimuloimalla. Myös työllistävien julkisten investointien tarvetta on syytä harkita varsinkin siinä tilanteessa, jossa talouden kasvuvauhti hiipuu. Kaikissa tuloluokissa tehtävät veronalennukset on torpattava ja julkisen vallan on otettava merkittävä rooli talouden ohjaamisessa. Tässä muutamia lisäehdotuksia liitettäväksi SDP:n yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin talouspolitiikan osalta.

  2. Jari Says:

    Inflaatio koostuu tottakai monesta asiasta ja kaikkiin ei voi vaikuttaa kansallisella tasolla. Mutta se ei tarkoita ettei sille voi tehdä mitään ja vaatia hallitukselta sitä. Muutamia kohtia tuosta Tilastokeskuksen laskelmasta: Tupo torpattiin hallituksen taholta aika hyvin kun sitä ei edes yritetty ja sitä seuranneen palkkakilpailun tulokset näkyvät. Asumiseen liittyviä kuluja voidaan hyvinkin hallita, jos halutaan. Veropolitiikka laajemmalla tasolla vaikuttaa myös. Jos inflaatio olisi noilla toimilla edes neljänneksen pienempi niin se olisi jo mielestäni hyvin.

  3. Jussi Says:

    Kuten jo edellisessä kommentissa totesin, reaalisen ostovoiman heikkenemiseen vaikuttavat ensisijaisesti raaka-aineiden ja elintarvikkeiden kansainvälisesti nousevat hinnat. Globaali inflaatio on seurausta ennen kaikkea rahoitusmarkkinoiden kriisiytymisestä, joka on kohdistanut suuret pääomavirrat muutamille maailmanmarkkinoiden sektoreille. Suomen hallituksen toimilla rahoitusmarkkinoiden ongelmat eivät ole lyhyellä tähtäimellä ratkaistavissa.

    Toinen merkittävä osa inflaatiota on todellakin palkkojen ja katteiden nousu, joka on seurausta viime vuosien nopeasta talouskasvusta. Viimesyksyiset neuvottelut tuottivat hyviä ratkaisuja lähes kaikilla toimialoilla palkansaajien näkökulmasta katsottuna. Väitteet siitä, että nimellispalkkojen korotuksilla ei voitaisi vaikuttaa esimerkiksi elintarvikkeiden tai raaka-aineiden kansainvälisten hintojen nousun aiheuttamiin ongelmiin ovat heikosti perusteltuja. Vaikka osa viime syksyn palkankorotuksista luonnollisesti siirtyi nopeasti hintoihin, voidaan olettaa, että myös reaalipalkat nousivat usean suomalaisen palkansaajan kohdalla. Tämän nousun myötä kansainvälinen inflaatio on aiheuttanut vähäisemmän ostovoiman pienenemisen, kuin jos viime syksynä olisi jatkettu pitkään hekumoidulla maltillisella korotuslinjalla (nollakorotuslinjalla).

    Jatkuva ja riittävän voimakas palkkakamppailu on tärkeää ennen kaikkea yhteiskunnallisen tuotoksen jakautumisen näkökulmasta. Monopolistisen kapitalismin järjestelmässä yrityksillä on aina varaa hinnoitella tuotteensa tuotannon yksikköhintoja korkeammaksi. Tämän monopolivoiman pienentäminen on mahdollista vain jatkuvien palkankorotusten kautta. Vaatimalla suurempaa osuutta tuotetusta arvonlisäyksestä palkansaajat muuttavat funktionaalista tulonjakoa ja kohottavat taloudellista sekä yhteiskunnallista valtaansa. Viimevuosina palkankorotukset ovat jääneet pieniksi, mikä on pienentänyt palkkojen ja kasvattanut pääoman osuutta arvonlisäyksestä. Käytännössä kasvaneet voitot on rahoitettu palkansaajien kustannuksella. Palkansaajien yhteiskunnallinen valta alkaa olla niin vähäinen, ettei tällainenkaan kehitys ole nostattanut juuri julkista keskustelua tai todellista poliittista vastustusta.

    Kamppailu palkkojen arvonlisäysosuuden korottamisesta on se, mihin palkansaajien etuliikkeiden tulee kiinnittää huomiota. Maltillisten palkkaratkaisujen sijasta on vaadittava reiluja nimellispalkkojen korotuksia, voitto-osuuksien pienentämistä ja yritysten monopolivoiman kaventamista. Pelottelut inflaatiospriraalilla ja investointipaolla ovat enemmän tai vähemmän ideologisia ja poliittisia lyömäaseita ilman todellisia talousteoreettisia perusteita. Todellisuudessa palkkainflaatio on haitallista ainoastaan sijoittajaluokan kannalta, jonka ehdoilla nykyinen maailmantalous toimii. Siksi myös palkansaajille on haluttu opettaa totuus inflaation haitallisuudesta, jonka palkansaajat ovat kieltämättä erinomaisesti sisäistäneet. Ehkä tätä sisäistämisprosessia voidaan kuvata parhaiten sillä kielletyllä ”uusliberalismin” käsitteellä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: