Reformimarginaali ja sosialidemokratian uudistavat kapinalliset

Puoluekokous on tosiaan takana, ja sosialidemokraatin lienee näinä päivinä soveliasta puhua muutoksesta: muutoshaluhan on kiistämättömästi ollut SDP:n käymisprosessin iskusana ja liikkeelle paneva voima. Muutospuhuri on ollut jopa niin voimakas, että useampi puolueen konservatiivisimmasta ja muutosvastarintaisimmista jäsenistä päätyi puheenjohtajaänestyksen toisella kierroksella ehdokkaaseen, joka oli aloittanut koko uudistumisprosessin lausumalla: ”Kaiken muun voimme muuttaa, paitsi nimen.”

Puolueessa on siis varmasti jokin muuttunut, mutta onko tapahtunut muutos ollut sellainen, joka kanavoi sosialidemokratian poliittista energiaa myös siihen, mitä me kaikki politiikassa viime kädessä haluamme tehdä: yhteiskunnan muuttamiseen? Tätä kysymystä käsitellessäni voin samalla avata erästä poliittisen ohjelman kysytyimmistä käsitteistä, reformimarginaalia.

Systemgrenze-keskustelu

Reformimarginaali, se raja, jolla yhteiskunnallisesti ”normaalin” hegemonisen kokonaisuuden transformatiivinen muuttaminen tapahtuu, on käsitteenä juurtunut järjestelmäteoriaan sekä Jürgen Habermasin ajatteluun. Sosialistiseen kieleen sen toi kuitenkin ensimmäisenä jo 40- ja 50-luvun ranskalainen trotskilainen Pierre Frank, joka kritisoi ajatusta ”uudistamisen mahdollisuudesta kapitalismin sisällä” – samaa ajatusta, joka oli tuohon aikaan ja sen jälkeen sosialidemokraattisen maltillisen reformismin ohjenuora. Frankin kyseenalaistama reformimarginaali oli tuolloin luonut yhteiskunnallista kysyntää sosialististen elementtien tuomiselle porvarillisen yhteiskunnan ja talouden sääntelyyn, kysyntää, johon sosialidemokraatit olivat innolla halunneet vastata Eduard Bernsteinin päivistä lähtien. Tuossa marginaalissa saatettiin silloin alulle ne reformit, jotka johtivat kultakauden hyvinvointivaltion syntyyn Lännessä.

Myöhemmin, 70-luvulla, saksalaisten ja itävaltalaisten sosialidemokraattien keskuudessa virisi keskustelu siitä, kuinka radikaali uudistaja sosialidemokratian tulisi olla. Senaikainen vasemmistososialidemokratia kritisoi valtavirtaa ottaen aseekseen Frankin argumentin: 70-luvun sosialidemokraatit, he väittivät, eivät pyrkineet todelliseen yhteiskunnalliseen kumoukseen vaan toimimaan kapitalismin reformimarginaalin sisällä. Vain tuon marginaalin ylittäminen ja (demokraattinen tai väkivaltainen, esittäjästä riippuen) vallankumous olisivat heistä olleet todellista, ylärakenteeseen asti ulottuvaa sosialismia, muu vain pikkuporvarillista puuhastelua. Vaikka tunnustaudunkin sosialistiksi ja olen eri yhteyksissä puhunut sosialistisesta yhteiskunnasta, jonka tavoitteena tulisi olla olla kumouksellinen kapitalistiseen nähden, Systemgrenze-keskustelussa sympatiani olisivat olleet ”keskustasosialidemokratian” puolella ja niin olivat myös tuon ajan sosialidemokraattien enemmistön. 70-luvun lopulle tultaessa ”järjestelmäsosialistit” olivat itse joutuneet ideologiseen marginaaliin ja sosialistisessa liikkeessä johtajuuden ottivat itsensä maltillisiksi, ”kapitalismin muuttajiksi” itsensä määritelleet tahot.

Kumouksettomuuden katastrofi

Tämän ideologisen ikäpolven johtajistoon kuului Suomessa Kalevi Sorsa, joka sosialidemokratian historiassa tunnetaan lausahduksestaan: ”Ei se demokraattinen sosialismi tämän kummempaa ole.” Suomen taloushistoriassa hänet tunnetaan SDP:n puheenjohtajana ja pääministerinä, jonka valtakaudella sosialidemokraattinen uudistaminen ja talouden sääntely Suomessa pysähtyi. Siirryttiin markkinatalouden reformimarginaalin piiriin: kuinka paljon voitiin vapauttaa markkinoita vaarantamatta hyvinvointivaltiota? Ja sittemmin vain: kuinka paljon voitiin vapauttaa markkinoita?

1970-luvun lopulta lähtien sosialidemokraattinen reformimarginaali suomalaisessa yhteiskunnassa, samoin kuin länsimaissa yleensä, on jatkuvasti kaventunut. Globalisoituva maailmantalous on tuonut mukanaan pakkorakenteita, joiden puristuksessa talouspolitiikan ns. mahdollisen rajat ovat entistä yksiviivaisempia ja joustamattomampia. Inflaatiota on hillittävä, koska investoinnin täytyy olla vapaata, koska yritysten on saatava jatkuvasti ulkoista rahoitusta, koska hintojen on oltava vakaat, koska palkankorotukset on pidettävä pieninä, koska inflaatiota on hillittävä. Nämä ja muut noidankehät ajavat ekspansiivista talouspolitiikkaa harjoittavaa hyvinvointivaltiota yhä pienempään nurkkaan, ja tuottavat yhä enemmän vasta-argumentteja sellaisille 70-luvulla normaaleiksi hyväksytyille yhteiskuntapolitiikan kulmakiville kuin säännelty talous ja tasainen tulonjako.

Muistelmiensa mukaan Kalevi Sorsa ymmärsi näiden rajoitteiden yhä enenevässä määrin säätelevän ”realistisen” talouspolitiikan tekoa 70- ja 80-lukujen vaihteessa. 2000-luvun lopulla ollaan edetty tilanteeseen, jossa Paavo Lipponen voi surullisenkuuluisassa Suomen Kuvalehti 21/2008:ssa ilmestyneessä kolumnissaan olla ylpeä hallitustensa ylläpitämästä talouden vakaudesta suurena sosialidemokraattisena saavutuksena, Siihen, mistä tämä käänne läntiseen talouspolitiikkaan tuli, on monta vastausta, mutta yksi syy on epäilemättä reformisminsa menettänyt sosialidemokratia itse: mitä vähemmän uudistuksia esitetään, sitä epätodennäköisemmältä yhteiskuntamme käännös sosialidemokraattiseen suuntaan on alkanut näyttää. Reformimarginaali on supistunut samassa tahdissa kuin Lipposen vyötärönympärys kasvanut.

”Suomalaiset pohjimmiltaan”

Samasta Suomen kuvalehden numerosta löytyy myös Pertti Rauhion, Tero Hirvilammin, Raimo Luoman ja Jari Luodon kolumni, johon olen ennenkin tällä palstalla perehtynyt. Se kelpaa hyväksi esimerkiksi reformimarginaalin kaventumisen seurauksista: siinä vakavalla naamalla, ja SK:n lukija- ja toimittajakunnan kannatuksella, esitetään sosialidemokratian muutoksen suunnaksi rakenteellisia veronalennuksia ja talousliberalisaation jatkamista, koska – suora lainaus – ”pääomatuloprosentin tuntuva korotus ei ole vapaiden pääomaliikkeiden maailmassa mielekästä”. Demokratian ala käy vähiin, kun reformimarginaaliin ei mahdu kuin yksi mielekäs talouspoliittinen tulevaisuus, kuuluipa sen hahmottelija sosialidemokraatteihin tai kokoomukseen.

Rauhion, et al, puheenvuoro rakentuu ”talouspopulismin” vastustamisen varaan, koska ”suomalaiset pohjimmiltaan arvostavat totuudenpuhujia helppoheikkejä enemmän”. Jos vasemmistolaiset näkemykset taloudesta tätä nykyä ovat pelkkää populistista sanahelinää, tällainen analyysi onkin pätevä. Mutta jos talous todellisuudessa onkin demokratian hallittavissa – kuten enenevä määrä finanssikriisiin uppoavan maailman kansalaisista haluaa ajatella – keskivertosuomalainen ottaa jatkuvan talouden lainalaisuuksista jankuttamisen helposti pakkosyöttönä, valinnanvapauden kaventamisena. Suomalaiseen kansanluonteeseen ei nimittäin kuulu riippumattomuus ja mäkitupalaisuus pelkästään taloudellisessa, vaan yhteiskunnallisessa mielessä: jos itsepäiselle suomalaiselle väitetään, että hän ei pysty rakentamaan sellaista yhteiskuntaa kuin haluaisi, hän ottaa helposti tämän haasteena ja ryhtyy rakentamaan.

Tutkainta vastaan

Tätä taustaa vasten on kummallista, että vaihtoehdottomuutta saarnaavia sosialidemokraatteja kuten Lipposta, Rauhiota, Hirvilammia, Luomaa, Luotoa ja Raimo Sailasta pidetään jonkinlaisina kapinallisina, antipopulistisina sankareina. Mitä sankarillista ja transformatiivista on siinä, että johtaa yhteiskuntapolitiikkaa vallitsevien pakkojen mukaan? Mitä populismin vastaista on yleisesti hyväksyttyjen totuuksien toistamisessa?

Sankarillista yhteiskuntapolitiikkaa olisi siirtyä takaisin reformimarginaaliin, sille rajalle, jonne enemmistön mielestä on vaarallista mennä, ja tehdä sellaista talouspolitiikkaa, joka toimii Sauli Niinistön ja Iiro Viinasen tapaisten ”talousmiesten” neuvoja vastaan. Suomalaiset pohjimmiltaan arvostaisivat onnistuneesti hyvinvointivaltiota kehittäviä enemmän kuin niitä, jotka toistelevat Milton Friedmanin kehittelemiä totuuksia. Sosialidemokratiaa reformimarginaalista pois pitävät eivät kamppaile populismia vastaan, kuten he kuvittelevat: tasaisen tulonjaon ja laajenevan sosiaalipolitiikan tielle heitä ei houkuttele kansan tahto vaan heidän oma omatuntonsa. Itsestään he tekevät sankareita tukahduttaessaan tuon reformimarginaalin moraalisen seireeninkutsun, joka on jokaisen sosialidemokraatin perimmäinen vaisto. Sitä vaistoa seuraamaan GSD toivoo sosialidemokratian palaavan.

Anssi Häkkinen

Tämän artikkelin sisältämä historiallinen analyysi pohjautuu kirjoittajan julkaisemattomaan proseminaarityöhön Korpilammelta konkurssipesiin – suomalaisen suunnitellun laissez-fairen poliittinen historia. Viiteluettelo saatavissa pyynnöstä tekijältä.

Mainokset

Avainsanat: , , , , , ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: