Poliittinen vaikuttaminen ei mahdu lyhyt- jännitteiseen elämään

Perinteinen poliittinen vaikuttaminen ja osallistuminen menettävät suosiotaan länsimaissa. Järjestöosallistuminen luetaan osaksi sosiaalista pääomaa, ja yhteisöä tai yhteiskuntaa voidaankin pitää sen menestyneempänä, mitä enemmän siellä on sosiaalista pääomaa eli luottamusta, vastavuoroisuutta, sosiaalista toimintaa ja osallistuvia, aktiivisia jäseniä. Kansalaisten sitoutuminen ja hyvinvointi ovat lopulta yhteydessä demokratian vahvuuteen niin paikallisesti kuin globaalisti.

Kansalaistoiminnan monipuolistuessa perinteisten osallistumisen muotojen jääminen syrjään huolestuttaa joitakin politiikan tutkijoita. On viitattu lyhytjännitteisyyteen ja virikehalukkuuteen. Perinteinen poliittinen vaikuttaminen onkin tällaisille henkilöille epäkiinnostava tapa vaikuttaa epäilemättä myös siksi, että vaikuttamiskeinona se on perin laimea, ovathan asiantuntijavallankäyttö ja sen keskittyminen tiedossa. Joidenkin politiikan tutkimusten mukaan edes ministerijoukossa harva voi vaikuttaa sektorinsa asioihin; niin tiukkoja ovat esimerkiksi – näkyvän strategisen poliittisen johtajuuden ulottumattomissa synnytetyt – talouskehykset ja hierarkiat.

Orientaatio mielekkyyden ja virikkeiden etsintään näkyy yhtäältä maailmanparannusaktiivisuutena mutta toisaalta myös nopean ja pinnallisen viihteen kulutuksena. Markkina- ja kilpailuorientoitunut yhteiskunta legitimoi voittamishalun, oli kyse taloudellisesta, statuksesta tai vallasta. Altruistisemmin orientoituneille henkilöille tyydytystä tuovat asioiden sisältö ja mielekkyys. Heitä turhauttaa kapitalistinen maailma, jossa riski jaetaan mutta voitto yksityistetään ja luontoa ja työvoimaa vaalimisen sijaan käytetään ja alistetaan. Tällöin myös sosiaalinen pääoma voidaan nähdä taloudellisesti; valtaresurssina. Silloin luottamus ja yhteisten asioiden hoitaminen jäävät syrjään. Kuitenkin yhteiskuntia voivat muuttaa ja muuttavat ihmiset. Myöskään kapitalistista mentaliteettia vahvistavat eivät ole yli-ihmisiä.

Äänestäminen on politiikan tutkimuksissa liitetty velvollisuuteen. Yksilöille onkin hassua sanoa, että äänestä nyt, järjestelmämme on legitimoitava. Demokratian kannalta keskeinen kohtalonkysymys kuuluu, tulevatko poliittisen vaikuttamisen kanavat – viime kädessä lainsäädäntömekanismit – tosiasiassa muuttumaan, vai vahvistaako virike- ja pätkäorientaatio entisestään eliittiä ja kapitalistista orientaatiota. Koska lainsäädäntömekanismeja muutetaan lainsäädäntömekanismein, on suorempi vaikuttamiskanava ylikansallinen.

Viime aikoina arvotutkimukset ovat kertoneet, että säilyttämisorientaatioon kuuluvat arvot ovat taas aiempaa tärkeämpiä. Lyhyen tähtäimen innovoinnista kiinnostuneet konsultit pitävät tuloksia huolestuttavina, mutta sosiaalipsykologisesti trendi on tasapainottava. Heiluri heilahtaa yhteisöjä voimaannuttavaan suuntaan, mutta olennaista on, kanavoituuko toiminta lähiryhmään vai yhteiskunnalliseen toimintaan. Nyt näyttäisi että ensimmäiseen; perhekeskeiset arvot ja lähiryhmään tukeutuminen ovatkin tuttuja ilmiöitä heikkojen julkisten instituutioiden maista.

Kuitenkin tarvitaan demokraattisia, pitkäjänteisiä vastavoimia sekä poliittisen vallan näkymättömissä ottaville että tämän salliville. Kaikkien maailman kansalaisten etu on riippuvainen toisista aktiivisista, aloitteellisista ja demokraattisista kansalaisista. Merkitystä on silläkin, ottavatko vai ohittavatko julkiset mediat roolin yhtäältä poliittisen vaikuttamisen ja toisaalta vallan jakamisen ja läpinäkyvyyden tukijana. Olennaisinta on luottamus. Ja sen voi ansaita.

Muuten, luottamuksen vaalimisen tulisi rentouttaa konsulttejakin – jos se heitä todella kiinnostaa – sillä myös luovuus edellyttää luottamusta.

Inari Juntumaa

GSD:n suunnasta

Eilen keskustelimme GSD:n johtokunnan kokouksessa GSD:n tulevasta toiminnasta ja roolista SDP:ssä. Esitin idean, jossa GSD voisi blogikirjoittelun lisäksi tuottaa tieteellisempää materiaalia yhteiskunnan nykytilasta. Tarkoitan tieteellisyydellä tässä kohtaa syy – seuraus suhteiden löytämistä, teorian muodostamiskykyä, kausaalisuutta. Oman näkemykseni mukaan nykyisin tavalliset kansalaiset ovat menettäneet kyvyn tulkita esimerkiksi maan hallituksen toimintaa ja arvioida sen vaikutusta omaan elämään.

Ikävä kyllä nykyisin törmää sangen usein eri yhteiskunnallisissa päätöksentekoelimissä valmisteltuihin asioihin, joita perustellaan julkisuudessa esimerkiksi niinkin nerokkaasti kuin ”Ilman tätä ei selvitä”, tai ”ellemme tee näin Suomi ei selviä” tai vastaavaa. Todelliset syyt ja vaikuttimet eri päätöksille jäävät usein varjoon, koska niiden esittäminen kansalle katsotaan poliittisesti epäedulliseksi ja toisaalta niistä selville pääseminen sisäpiirin ulkopuolelta on erittäin hankalaa.

Yksi esimerkki epäonnistuneesta poliittisten motiivien peittämisestä nähtiin lääkelaitoksen alueellistamisen yhteydessä. Tuon prosessin aikana lääkelaitoksen työntekijät nousivat melko menestyksekkäästi tehtyä alueellistamispäätöstä vastaan osoittaen, että mitään järkiperäistä syytä tuolle siirrolle ei ole, vaikka siirtoa yritettiinkin perustella muun muassa tehokkuuden nostamisella ja kustannusten karsimisella. Lääkelaitoksen väki kykeni kuitenkin kumoamaan esitetyt perustelut, jolloin laitoksen siirtämisen motiiviksi ei kerta kaikkiaan jäänyt mitään muuta kuin todellinen ”paljas” tavoite; vankistaa Keskustan asemaa tietyssä vaalipiirissä. Lääkelaitoksen henkilökunnan toiminnan motiivi oli huoli omista työpaikoista, mutta myös poliittiselle oppositiolle on aina voitto, kun voidaan selvästi nähdä hallituksen toimet tiettyä ryhmää suosiviksi, jolloin päästään pois siitä illuusiosta, että hallitus ajaa koko kansan asiaa.

Valitettavasti kaikkia ”kotiinpäinvetoja” ei tehdä yhtä tökerösti kuin lääkelaitoksen tapauksessa. Poliittiset motiivit voivat esimerkiksi hautautua erilaisten työryhmien taakse, joita usein käytännössä asetetaan etsimään sopivat perustelut halutuille tavoitteille, eikä tekemään oikeaa selvityspohjaista työtä. Omasta mielestäni SDP:n pitäisi uudistua puolueeksi, jonka tärkeimpänä tavoitteena on löytää ja ajaa niitä poliittisia linjauksia, jotka palvelevat Suomalaista yhteiskuntaa kokonaisuuden kannalta kaikista parhaiten ja jättää edunvalvontapolitiikka muille puolueille ja ammattiyhdistyksille. Tätä varten ei tarvitse hylätä sosialidemokraattisia arvoja, sillä itse asiassa on syytä olettaa, että näiden arvojen pohjalta johdettu politiikka johtaa parempaan ja kehittyneempään yhteiskuntaan kuin esimerkiksi oikeistolaisemmat arvot.

Ensimmäisen tavoitteen tulisi olla sellaisen yhteiskunnan tilaa mittaavaan mittarin (tai mittarien) rakentaminen, joka omasta mielestämme toimii yhteiskunnan kokonaisvaltaisen onnellisuuden, hyvinvoinnin, vaurauden ja kehittyneisyyden mittaajana. Tämän jälkeen meidän tulisi nostaa esiin ne poliittiset päätökset ja linjaukset, jotka vaarantavat yhteiskunnan suotuisan kehityksen. On tietysti muistettava, että jos mittarin tarkoituksena on mitata suurien linjauksien toimivuutta, ei se yksinään mahdollista yksittäisten tai paikallisten poliittisten ratkaisujen arvostelua. Minusta GSD:n tulisikin pysyä valtakunnallisten ja globaalien asioiden parissa ja jättää paikallispolitiikka pienemmälle huomiolle.

Toinen tapa muodostaa uskottava poliittinen näkemys on jo olemassa olevan tiedon hyväksikäyttäminen hallituksen toimintaa tai sen puutetta arvioitaessa. Omaan alaansa erikoistuneiden ihmisten näkemyksiä voitaisiin tuoda nykyistä näkyvämmin esille, jolloin ne saavat myös poliittisemman luonteen. Epäkohdat pysyvät piilossa, mikäli ongelmaa ei alan ulkopuolella huomata. Opposition yksi päätehtävistä on aina ollut yhteiskunnallisen tyytymättömyyden kanavointi julkisuuteen.

Tulevaisuus on siis täynnä haasteita. Toisaalta pitäisi auttaa omaa puoluetta löytämään uskottava näkemys yhteiskunnasta, tuoda esiin oman ja hallituspuolueiden väliset arvoerot ja kanavoida puolueen ulkopuolista tyytymättömyyttä vallalla olevaan politiikkaan. Kysymys kuuluu uskalletaanko haasteisiin tarttua.

Janne Viljanen

Yksi poliittinen kriisi

Jotain kummallista on tapahtunut. Suomessa puhutaan politiikasta. Tai ainakin poliitikkojen ja puolueiden toiminnasta. Vaalirahakohu on nostanut esiin ongelman suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä.

Henkilökeskeinen vaalitapa on vaatinut puolueilta ja ehdokkailta mittavia taloudellisia panostuksia. Puoluetuki ja jäsenmaksut eivät ole riittäneet vaaleissa menestymiseen. Ulkopuolista rahoitusta on ollut mahdollista kerätä lain puitteissa melko vapaasti. Puolueet ovat mahdollisuuteen tarttuneet pohtimatta syvemmin ulkopuolisen rahoituksen roolia poliittisisessa järjestelmässä.

Lopulta homma lähti käsistä. Puoluesihteereiksi alettiin valita hyviä “rahankerääjiä“. Uusia tulonlähteitä etsittiin aktiivisesti ja niitä myös löydettiin. Yrityksiä, säätiöitä, etujärjestöjä, kansalaisjärjestöjä, yksityisiä lahjottajia. Rahaa ilman vastikkeita. Niin tietysti puolueet asian näkivät. Media ja kansalaiset näkivät toisin.

Suomalainen poliittinen järjestelmä on tällä hetkellä kriisissä. Pääministerin eroa vaaditaan. Hallituksen eroa vaaditaan. Eduskunnan hajoittamista vaaditaan. Ei se ole tätä päivää Suomessa. Ei meidän järjestelmässämme ole enää mitään vikaa. Kekkosen ajoista ja Neuvostoliitosta on päästy. Olemme demokratian mallivaltio.

Puolueet tekevät esityksiä puoluerahoituksen ja vaalirahoituksen uudistamiseksi. Odotetaan toimikunnan ehdotusta. Vaalirahoitustoimikunnan puheenjohtaja Tarasti, jumalasta seuraava, toppuuttelee radikaaleimpia ehdotuksia. Oikeistopuolueet pelkäävät AY-rahan kieltämisen vievän vasemmistopuolueiden toimintamahdollisuudet. Puolueiden rahallinen tukeminen nähdään kansalaisen perusoikeutena ja tärkeänä poliittisen vaikuttamisen muotona. Halutaan muutosta. Silti mikään ei saa muuttua.

Pääministeri ei eroa. Hallitus jatkaa. Eduskunta jatkaa. Vaalirahoituslaki säädetään. Samat toimijat jatkavat. Samalla vaalijärjestelmällä jatketaan. Ulkopuolista rahaa kerätään hiukan vähemmän ja hiukan avoimemmin. Media julistaa olevansa todellinen valtiomahti Suomessa. Kansalaiset eivät puhu politiikasta. Demokratia on pelastettu.

Jussi Ahokas

Paremman maailman rakennuspalikoita

Lontoon G20-kokous päättyi huhtikuussa maailman suurimpien kansantalouksien johtajien juhlalliseen julkilausumaan. Kokouksen puheenjohtajana toiminut Iso-Britannian pääministeri Gordon Brown julisti, että valtiojohtajat tekivät historiallisia päätöksiä, joiden avulla globaali talous tullaan palauttamaan kasvu-uralle ja rahoitusvalvonnassa tullaan tekemään uudistuksia, jotta vastaavat finanssikriisit voidaan jatkossa välttää. Veroparatiisien ajan kerrottiin olevan ohi, samoin vääriä kannustimia antavien johdon palkkiojärjestelmien. Maailman järjestelypankin yhteyteen päätettiin perustaa Financial Stability Forum, joka ottaa vastuun systeemitason riskien valvonnasta. Varjopankkijärjestelmä ja luottoluokituslaitokset luvattiin tuoda pankkisäätelyn piiriin.

G20-kokouksessa annettiin suuria lupauksia, mutta muuttuiko finanssikapitalismi? Amerikkalainen talousnobelisti Paul Krugman ei usko, että todellista muutosta tapahtui. Krugmanin mukaan investointipankki Goldman Sachsin viimeaikainen menestys osoittaa, että Wall Street ei ole muuttanut tapojaan. Yhdysvallat pelasti pankit ja rahoitusjärjestelmän, mutta se ei ole puuttunut tehokkaasti finanssikriisiin johtaneisiin syihin. Kriisin jälkeen pankit voivat edelleen luottaa siihen, että riskit ovat kollektiivisia, mutta voitot jaetaan yksityisesti. Investointipankit jakavat jälleen jättibonuksia, jotka johtavat lyhytjänteiseen ja riskialttiiseen toimintaan koko järjestelmän vakauden uhalla. Goldman Sachsin tekemä voitto kasvavan työttömyyden keskellä symboloi tätä Wall Streetin toiminnan jatkuvuutta. Toisin kuin muut finanssi-instituutiot, Goldman Sachs ei uskonut itse luomaansa kuplaan, vaan se möi luottojohdannaisensa oikea-aikaisesti ennen kriisiä. Se oli myös suurin hyötyjä, kun maailman suurin vakuutuslaitos AIG sai huikeat 182.5 miljardia dollaria valtioapuja. Ei ole ihme, että pankkien pelastussuunnitelman toteuttanutta George W. Bushin valtiovarainministeriä Hank Paulsonia grillattiin Yhdysvaltojen senaatin finanssikriisiä valvovassa valiokunnassa. Ennen valtiovarainministerin pestiään Paulson toimi Goldman Sachsin pääjohtajana.

Joseph Stiglitz on toinen riittämättömiä finanssimarkkinauudistuksia kritisoiva amerikkalainen talousnobelisti. Talouskriisin aikana Stiglitz on toiminut sekä YK:n että Sosialistisen internationaalin uutta finanssiarkkitehtuuria pohtivien asiantuntijakomissioiden johdossa. Euroopassa ja Aasiassa Stiglitz nauttii supertähden statuksesta, mutta Newsweek kertoo kesäkuun numerossaan, että Yhdysvalloissa hänet on sivuutettu julkisuudessa ja Obaman hallinnon päätöksenteossa. Stiglitz pitää G20-kokouksessa aloitettuja uudistuksia hyvänä alkuna, mutta kokonaisuudessaan riittämättöminä. G20-kokouksen päätökset eivät olleet riittäviä talouden palauttamiseksi kasvu-uralle lyhyellä tähtäimellä, mutta toisaalta G20-kokous ei ole puuttunut myöskään rakenteellisiin syihin kriisin takana. Yhdysvallat ja Euroopan unionin suuret maat eivät innostuneet YK:n Stiglitzin komission ehdotuksista, sillä komissio ehdotti muun muassa dollarin korvaavaa globaalia reservivaluuttaa sekä globaalien rahoitusinstituutioiden demokratisoimista alueellisesti edustavampaan suuntaan. Kun YK järjesti suuren finanssikriisiä pohtivan kokouksen kesäkuussa, suurimpien talouksien johtajat eivät osallistuneet lainkaan kokoukseen.

Stiglitzin YK-raportin mielenkiintoisin osuus on sen finanssikriisin rakenteellisia syitä koskeva analyysi. Kyse ei ole ainoastaan rahoitusjärjestelmän säätelyn puutteiden tilkitsemisestä. Raportin mukaan kasvava eriarvoisuus niin globaalilla kuin kansallisellakin tasolla on johtanut globaalin kokonaiskysynnän romahtamiseen ja sitä kautta yksityisen velkaantumisen lisääntymiseen. Eriarvoistumisen taustalla Stiglitz näkee reaalipalkkojen huonon kehityksen sekä tuloerojen kasvun verotuksen progression keventymisen kautta. Tätä kautta nähtynä kasvaneesta eriarvoisuudesta johdonmukaisena seurauksena oli Federal Reserven Alan Greespanin löysä rahapolitiikka, jolla pyrittiin vastaamaan heikentyneen kokonaiskysynnän ongelmaan. Kuten finanssikriisi osoitti, yksityiselle velalle rakennettu kokonaiskysyntä ei ollut vakaalla pohjalla. Taantumassa tehdyistä julkisen sektorin leikkauksista on seurannut se, että automaattiset vakauttajat eivät enää tasapainota taloutta vanhaa malliin.

Vastaukseksi talouskriisiin rakenteellisiin ongelmiin Stiglitz ja Jean-Paul Fitoussi esittelevät The Ways Out of the Crisis and the Building of a More Cohesive World -paperissa seuraavanlaisen talouspoliittisen ohjelman:

1. Verojärjestelmän progression kasvattaminen, erityisesti suurituloisten tapauksessa.
Prosessin täytyy tapahtua koordinoidusti, ettei kilpailulla osaajista olisi negatiivisia vaikutuksia.
2. Kamppailu veroparatiiseja vastaan. Tähtäimenä on oltava resurssien lisääminen veroparatiisien vastaiseen kamppailuun ja veropaon estäminen.
3. Tarvitaan talouspoliittista koordinaatiota, jotta beggar-thy-neighbour – politiikkaan johtava, 1930-luvulle tyypillinen palkka- ja verokilpailu voidaan välttää.
4. Automaattisten vakauttajien ja sosiaalisen turvan merkitys on taas ymmärrettävä, jos halutaan harjoittaa talouskasvua ja työllisyyttä edistävää politiikkaa
5. Uudistetaan hyvinvointijärjestelmä inhimillistä pääomaa kasvattavaan suuntaan: on vaadittava ilmaista koulutusta ja terveydenhuoltoa. Sosiaaliturvan merkitystä tulojen uudelleenjaossa on korostettava.

Finanssipolitiikassa Stiglitz suosittelee globaalisti koordinoituja ratkaisuja, jotta joukkotyöttömyys ja sosiaalisten levottomuuksien vaarat voitaisiin välttää. Kaikkien pitäisi kantaa vastuunsa globaalin talouden elpymisestä. Kehittyvillä mailla ei usein ole omasta takaa mahdollisuuksia ekspansiiviseen finanssipolitiikkaan, joten OECD-maiden on tarjottava lainoja, joita ei ole ehdollistettu Kansainvälisen valuuttarahaston Washingtonin konsensuksen malliin. Miten länsimaat voivat vaatia kehittyviltä mailta budjettikuria, kun ne itse toimivat täysin päinvastoin kriisitilanteissa. Kehitysmaille olisi mahdollista myöntää lainoja globaalin SDR-valuutan muodossa.

Stiglitz ja Fitoussi suhtautuvat kriittisesti Yhdysvaltojen bailout-politiikkaan. Heidän mukaansa nykyiset bailoutit lähettävät väärän viestin finanssialan toimijoille. Pelkän pankkien pelastamisen sijaan kaatuvat pankit tulisi ainakin lyhyellä tähtäimellä ottaa valtion haltuun, jolloin luotonannon varmuus ei vaarantuisi. Rahoitusmarkkinasäätelyssä Stiglitz ja Fitoussi näkevät suurimmat haasteet systeemisen riskin valvonnassa ja ns. varjopankkisektorin säätelyssä. Rahoituslaitosten mahdollisuuksia käyttää velkavipua tulisi rajoittaa ja rahoituslaitosten oman pääoman vaatimuksia on kehitettävä vastasykliseen suuntaan niin, että pankkien pääomapuskureihin kerätään varoja nousukaudella. Ovatko rahoitussäätelyn uudistukset sittenkin kosmeettisia? Pankit ovat edelleen liian suuria epäonnistuakseen (too-big-to-fail), ja valvojien on edelleen liian vaikea kontrolloida suuria monimutkaisia rahoitusintrumenttejä käyttäviä rahoituslaitoksia.

Stiglitzin johtaman YK:n asiantuntijakomission analyysin ja politiikkasuositusten toivoisi saavan lisää huomiota Suomessa. YK:ssa keskustellaan maailman siteeratuimman taloustieteilijän suulla, että hyvinvointivaltiorakenteiden kehittäminen tasapainottaa globaalia talousjärjestelmää ja edistää talouskasvua.

Antti Alaja

Lähteet:

Report of the Commission of Experts of the President of the United Nations General Assembly on Reforms of the International Monetary and Financial System.

The Shadow Gn. The Ways Out of the Crisis and the Building of a More Cohesive World. Chair`s Summary Jean-Paul Fitoussi and Joseph Stiglitz.

Joseph Stiglitz. A Global Recovery for a Global Recession.

Paul Krugman. The Joy of Sachs.

Mihin de Larosièren jälkeen?

Toisaalla Esa Suominen kysyi, muuttuuko rahoituslaitosten toiminnassa mikään finanssikriisin seurauksena? Kysymys on aiheellinen massiivisia valtionapuja saaneen Goldman Sachsin tuloksen yllättäessä iloisesti ja Kansainvälisen valuuttarahaston määrätessä Latvialle vanhan mallin mukaisen kurjistamisohjelman. Iso-Britanniasta taas kuuluu uutisia, joiden mukaan merkittävä osa investointipankkien palkoista maksetaan kriisin jälkeenkin bonuksina.

On totta, että läntisen yksityisen pankkijärjestelmän perusteita ei ole juurikaan asetettu kyseenalaiseksi kriisin myötä. Sen sijaan päättäjien keskuudessa on ainakin retorisen tason yhteisymmärrys siitä, että globaalit rahoitusmarkkinat on saatava kattavamman säätelyn piiriin tulevien kriisien välttämiseksi. Kuluvan vuoden lopulla nähdään jo selvemmin, johtiko G20-kokouksen uudistushenki aitoon muutokseen. Euroopan unionin piirissä on joka tapauksessa otettu ensimmäisiä askelia lainsäädännön uudistamisessa, joten Centre for European Studies -instituutin Karel Lannoonin selvityksen innoittamana käyn läpi keskeisimpiä valmisteilla olevia tai toteutettuja reformeja.

Euroopan komissio nimitti alkukeväästä 2009 de Larosièren asiantuntijaryhmän pohtimaan rahoitusvalvonnan uudistamista. Uudistustyötä on tehty EU:ssa ryhmän julkaisemaan raporttiin perustuen. Ensimmäisestä suuresta rakenteellisesta uudistuksesta sovittiin kesäkuussa, jolloin EU:n huippukokous päätti finanssivalvonnan uudesta eurooppalaisesta rakenteesta: koko rahoitusjärjestelmän vakaudesta vastaa tulevaisuudessa European Systemic Risk Board (ESRB) ja kansallisten finanssivalvojien työtä koordinoi European System of Financial Supervisors (ESFS). Uusien instituutioiden on määrä luoda raamit eurooppalaisen ylikansallisen tason rahoitusvalvonnalle sekä korjata systeemisen – koko rahoitusjärjestelmän vakautta koskevan – säätelyn puutteita.

Systeemistä riskiä valvovan komitean työtä tulee johtamaan valtiovarainministerien edustaja, Euroopan keskuspankilla ja kansallisilla valvojilla tulee olemaan kolme edustajaa sekä komissiolla yksi. Euroopan keskuspankin merkittävää roolia korostaa se, että uusi toimielin tullaan sijoittamaan EKP:n yhteyteen Frankfurtiin. ESFS:n komiteat toimivat aluksi Lontoosta, Pariisista ja Frankfurtista käsin ja niiden tehtävänä on harmonisoida ja koordinoida eurooppalaista kansallista finanssivalvontaa sekä kerätä informaatiota yksittäisten rahoitusinstituutioiden vakavaraisuudesta. Huhtikuussa Euroopan parlamentti hyväksyi myös vakuutuslaitosten vakavaraisuutta koskevan direktiivin, jossa jokaiselle vakuutuslaitokselle nimitetään oma valvoja.

Talletussuoja korotettiin 50 000 euroon alkutalvesta. Luottoluokituslaitosten on puolestaan vastaisuudessa rekisteröidyttävä Committee of European Securities Regulators (CESR) – komitealle. Komissio kertoo, että uusien standardien mukaan luottoluokituslaitosten täytyy noudattaa tiukkoja rehellisyyden, laadun ja läpinäkyvyyden ehtoja mikäli ne aikovat saada lisenssin. Uusikaan rekisteröitymisjärjestelmä ei silti poista intressiristiriitaa – ja systeemisen moral hazardin vaaraa – sillä luottolaitosten rahoitus tulisi edelleen valvonnan kohteena olevilta rahoituslaitoksilta. Kestävämpi ratkaisu olisi julkisten luottoluokituslaitosten perustaminen.

Huhtikuussa Euroopan komissio julkisti esityksensä vaihtoehtoisten (mm. hedge & private equity) rahastomuotojen managereiden rekisteröitymisvelvollisuudesta. Tässäkin blogissa on kirjoitettu Euroopan sosialidemokraattien ja erityisesti sen puheenjohtajan Poul Nyrup Rasmussenin työstä vaihtoehtoisten rahastomuotojen säätelyn puolesta. Komission liberaalin irlantilaiskomissaarin Charlie Mcreevyn lähtökohtana oli pitkään rahastojen itsesäätely, mutta hän taipui lopulta paineen edessä. PES:in mukaan komission esitys on kuitenkin edelleen riittämätön varjopankkisektorin kontrolloimiseksi ja hedgerahastojen olisi edelleen mahdollista toimia veroparatiiseista käsin. Nyrup Rasmussen kirjoitti, että komission esityksessä on enemmän reikiä kuin Sveitsin juustossa.

Euroopan komissio julkaisi myös viime viikolla esityksensä vakavaraisuusdirektiivin uudistamisesta, jossa kiristettäisiin pankkien oman pääoman vaatimuksia ja rahoituslaitosten palkkiojärjestelmien ehtoja. Komissio nostaa lainojen turvallistamisen (arvopaperistaminen ja eteenpäin myyminen) sekä lyhytjänteiset palkkiojärjestelmät finanssikriisin keskeisiksi syiksi. Komission mukaan uusien pääomavaatimusten myötä pankkien olisi entistä vaikeampaa turvallistaa lainojaan ilman tietoa todellisista riskeistä. Toiseksi arvopaperistamiseen liittyisi vastaisuudessa julkistamisperiaate, joka lisäisi järjestelmän läpinäkyvyyttä. Palkkiojärjestelmien säätelyllä pyritään lopettamaan se riskien ja bonusten kulttuuri, joka on vallinnut rahoituslaitoksissa. Pankkien tulee kehittää kestävä palkitsemiskulttuuri, joka ei rohkaise liiallisiin riskeihin ja valvojille tullaan antamaan valtuudet tarvittaessa sanktioida.

Muista aloitteista mainittakoon komission konsultaatio over-the-counter – luottojohdannaisten standardoimiseksi, investointi- ja talletussuojan parantamiseksi sekä markkinaväärinkäytösten estämiseksi.

Karel Lannoon katsoo, että eurooppalaisen finanssisäätelyn uudistaminen alkaneella vaalikaudella tulee vaatimaan vahvan säätelyyn myönteisesti suhtautuvan komissaarin. Nykyinen sisämarkkinakomissaari Charlie Mccreevy taipui keskeisten säätelyesitysten valmisteluun vasta huhtikuussa 2008, Euroopan parlamentin ja valtiovarainministereiden enemmistön pitkän painostuksen jälkeen. Lannoonin näkemyksen mukaan sisämarkkinakomissaarin tehtäväkuva on nykyisellään liian laaja, joten komissaarin salkku tulisi täten jakaa osiin. Yksi näistä salkuista voisi olla rahoituspalvelukomissaarin salkku, jolloin uudella komissaarilla olisi edes teoriassa mahdollisuudet puskea läpi tarvittavat uudistukset.

Yksistään EU:n piirissä on käynnissä lukuisia rahoitusmarkkinoihin liittyviä uudistuksia. Kun uudistusten suuret linjat alkavat yksi kerrallaan hahmottua, tulisi meidän vasemmalla aloittaa keskustelu siitä, ovatko suunnitellut uudistukset riittäviä ja esittää niille vaihtoehtoja. Too-big-to-fail – ongelmaan ei ole esimerkiksi edelleenkään esitetty uskottavaa ratkaisua, sillä luottolamassa finanssijätit tulevat edelleen kaatumaan valtion ja veronmaksajien syliin. Olisiko talletus- ja investointipankkien erottelusta malliin Glass-Steagall Act hyötyä? Läpinäkyvyys taas on haastava tavoite monimutkaisessa rahoitusjärjestelmässä, jossa yksittäisen rahoitusinstrumentin arvon laskemiseen voidaan tarvita viikon työpanos tohtoritason taloustieteilijöiltä. Onnistutaanko rahoitustuotteiden standardoinnilla pitämään kurissa sellaiset riskialttiit ”innovaatiot”, jotka johtivat finanssikriisiin. Poliittisesti suurin haaste lienee kuitenkin siinä, miten puhua rahoitusmarkkinoiden muutoksista ja vaihtoehtoisista malleista suurelle yleisölle. Eurovaalien alla mietin monesti, kuinka ihmeessä kosmeettisten uudistusten – esimerkiksi vaihtoehtoisten rahastomuotojen säätely – puutteet olisi mahdollista tuoda esille. Rahoitussäätelykysymyksessä, jos jossain, valtaapitävillä on julkisuudessa rakenteellista valtaa puhua suurista muutoksista, olivat ne sitten todellisia tai ei.

Antti Alaja

Muita ajankohtaisia rahoitussäätelyä koskevia suunnitelmia:

Iso-Britannian valtiovarainministeriön pankkien hyvää hallintotapaa tutkiva The Walker Review sekä rahoitusalan säätelyä pohtiva The Turner Review.

Obaman suunnitelma finanssisäätelyn uudistamiseksi.

Historian loppu

Vuosi sitten SDP:n puoluekokouksessa Hämeenlinnassa tehtiin historiaa: Jutta Urpilainen valittiin SDP:n ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi. Nyt olemme tämän puheenjohtajan johdolla tehneet jälleen historiaa: Alustavan laskennan mukaan SDP sai europarlamenttivaaleissa 17.5 prosenttia annetuista äänistä. Lukuunottamatta 60-luvun kekkosvaaleja kyseessä on puolueen huonoin ääniosuus valtakunnallisissa vaaleissa koskaan sen 110-vuotisen taipaleen aikana. En varmasti puhu vain itseni puolesta kun sanon, että tällainen historian tekeminen voitaisiin vähitellen lopettaa.

Maailman ainoiden ylikansallisten parlamenttivaalien seuranta on täällä Globaalisosialidemokraattien blogissa ollut luvattoman heikkoa. Emme valitettavasti ole suomalaisessa mediassa yksin: kirjoittaessani tätä vaalien jälkeisenä iltapäivänä Yleisradion ja Helsingin totuuden sivuilla on vaalien kokonaistuloksesta edelleen saatavilla vain eilisiä ovensuukyselytuloksia. Tarkempaa analyysia eurooppalaisen ja globaalin sosialismin tilasta joudutaan siis odottamaan vielä jonkin aikaa. Ajattelin kuitenkin, että jonkinlainen jälkipyykin pesu pelkästään Suomen vaalipiirinkin tuloksista olisi paikallaan, sillä aihe sivuaa läheisesti kansallisen puolueemme tilaa, joka perinteisesti on kiinnostanut blogin lukijoita.

En surukseni ole itse päässyt osallistumaan vaalityöhön siinä määrin kuin olisin halunnut (ja olisi pitänyt), mutta sen verran tiedän, ettei vaali-innosta ja ahkeruudesta kentällä ole ollut pulaa. Aktiivit, suomalaisen sosialidemokratian kaaderikärki, ottivat nämä vaalit vähintään yhtä vakavasti kuin mitkä tahansa muut ja ponnistelivat herkeämättä menestyksen hyväksi. Siksi tätä analyysia ei pidä ottaa besserwisseröintinä puoluetoiminnan takarivistä, eikä se myöskään ole sitä kuuluisaa itseruoskintaa. Suomalaisen sosialidemokratian ahdinko johtuu suurista rakenteellisista tekijöistä. Niitä käsittelin jo aikaisemmassa kirjoituksessani kunnallisvaaleista, mutta tämän vaalin yksiselitteisempi tulos tarjoaa tilaisuuden tarkastella niiden vaikutuksia myös vaalitaktisella tasolla. Eteenpäin siis, Tarmo Ropposen viitoittamalla tiellä.

Vaalilistoista

Aivan aluksi on todettava, että median kritiikki sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton listojen heikkoudesta oli tavallaan sittenkin oikeassa. Tavallaan, sillä kummaltakaan listalta ei toki puuttunut pätevyyttä, hyviä ajatuksia tai aitoa intoa. Erityisesti SDP:n lista oli täynnään hienoa MEP-materiaalia. Se oli lähes kauttaaltaan sosiaalisesti edistyksellinen, ja demarien eurovaalilistoja aikaisemmin leimannut nurkkakuntaisen nationalismin ja lipposlaisen ytimiin-hurmoksen sekamelska oli korvautunut kypsällä ja asiantuntevalla, mutta silti kriittisellä uskolla EU:n mahdollisuuksiin. Näissä vaaleissa uudenlaiset listat kuitenkin kohtasivat samat vanhat äänestäjät.

Vaalitulos osoittaa, että istuvat mepit tarjosivat suurille puolueille helpon keinon motivoida äänestäjiä uurnille. Kaikki muut suuria äänimääriä keränneet ehdokkaat olivat merkittäviä kansallisia poliittisia julkkiksia (paitsi vaalien ainoa todellinen poikkeusehdokas, Riikka Manner, johon palaan myöhemmin). Eurovaalit ovat menettäneet uutuudenviehätyksensä ja yllätyksellisyytensä sitten 90-luvun, mutta äänestysprosentti ei ole noussut; ainoa selitys tälle ilmiölle on se, että viime vuosikymmenen vaalien suuret liikkuvat äänestäjämassat ovat korvautuneet tapaäänestäjillä.

Siksi on väärä vaalianalyysi sanoa vain, että vasemmisto ei saanut kannattajiaan liikkeelle. Nimenomaan peruskannattajat olivat liikkeellä. Vasemmisto ei kuitenkaan, toisin kuin suuret porvaripuolueet, pystynyt tarjoamaan tälle konservatiiviselle ja mielipiteistään varmalle väelle samanlaista tuttua ja turvallista ehdokaspakettia kuin mitä vaikkapa eduskuntavaaleissa on totuttu odottamaan. Tämä vieraantuminen, odotusten ja puolueen tarjoaman vaihtoehdon epäsuhta, johti tapauksesta riippuen joko kotiin jäämiseen tai äänen luisumiseen tutummalle ja turvallisemmalle vaihtoehdolle.

Timo Soinin työväenluokan keskuudesta niittämä äänivyöry oli varmasti osittain protestiääniä, mutta osittain täysin päinvastaista: Soini pystyi tarjoamaan ymmärrettävämmän, poliittisesti yksiselitteisemmän ja siksi turvallisemman tuntuisen vaihtoehdon kuin nahkaansa luova “varsinainen vasemmisto”. Sama ilmiö ulottui myös urbaaniin, liberaaliin keskiluokkaan. Vihreiden ex-ministereillä ryyditetty lista pyyhkäisi vasemmiston tuoreempien kasvojen ohitse etelän suurissa kaupungeissa. Tämä ei ole puheenvuoro uudistumista vastaan, sillä entinen linja olisi tasan sama hitaasti hiipuvan kannatuksen linja. Vaalitulos kuitenkin osoittaa kiistattomasti, että tämän äänestäjäkunnan keskuudessa vasemmiston kasvojenpesu on jäänyt vieraaksi prosessiksi. Suomessa ei (ainakaan vielä) ole Obama-ilmiötä.

Demarimeiningistä

Yksittäisistä ehdokkaista puhuttaessa ei käyne sivuuttaminen pääsiäisen ihmettä, Alithós Anésti vaan teillekin. Vaikka ortodoksinen kirkko onkin minulle sattuneesta syystä tuttu, ja uskovien mukanaolosta työväenliikkeessä olen pelkästään hyvilläni (kansa näes kaipaa oopiumiaan), en ole ollut kovin kannustava Mitro Revon ehdokkuutta kohtaan. Feministinä en ymmärrä hänen sukupuoliperspektiiviään ja hänen sosialistista, modernistista vakaumustaankin epäilen. Uskon kuitenkin, että hän tulee tekemään europarlamentissa vilpitöntä työtä paremman yhteiskunnan tavoitteiden eteen kaikkien kykyjensä mukaan. Ei hän ole sosialismille häviö, jos kohta ei voittokaan.

Sen sijaan kiistän voimakkaasti sen käsityksen, että Repo olisi pelastanut SDP:n suuremmalta tappiolta näissä vaaleissa, ja tuohon käsitykseen liittyvän SDP:n pelastajan viitan asettelun Jyrki Konolan harteille. En nimittäin etsinnöistä huolimatta ole löytänyt yhtään henkilöä, joka olisi äänestänyt SDP:tä Revon takia. Sen sijaan olen löytänyt paljon tapademareita, joihin Revon lämpö ja karisma on purrut – ja miksei. Onhan Repo joviaalina kansanmiehenä varmasti lähimpänä perinteisen työväenpoliitikon imagoa, mitä SDP:n listalta löytyi. Tuttua ja turvallista.

Luvut tukevat tätä johtopäätöstä. Revon kannatus on suurin juuri SDP:n perinteisillä metsästysmailla: pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereen-Hämeenlinnan akselilla ja Kymijokilaaksossa. Jos joku luuli Keski- ja Itä-Suomen ortodoksien lämpenevän pappismiehelle, niin selvästi luuli väärin. Mikäli tämän joku vaalitutkija vääräksi osoittaa, sitten uskon, mutta tässä istuessani minun on oikeastaan vaikea edes kuvitella ihmistä, joka kääntyisi äänestämään demareita Mitro Revon takia; mitä sellaista hän tarjosi, mitä puolue ei muutenkin tarjoa?

Tästä samasta ilmiöstä piikittelin puoluejohtoa jo kunnallisvaalien jälkeen, mutta nyt alkaisi olla aika tehdäkin asialle jotain. Ei nimittäin ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta, kun SDP:lle myydään kyynelsilmin “hienoa, ihanaa” miestä/naista, jolla on suuri sydän ja mahdollisesti suuret saappaat ja leveät hartiat – ja kaikki myyjät ovat aina ikidemareita. Ensi kerralla kannattaa vilkaista myös kvantitatiivista faktaa. Hyvä puolue osaa pitää ovensa auki siten, että mukaan pääsee ajatuksia ja ehdokkaita, jotka vetoavat muihinkin kuin puolueen ydinkannattajakuntaan. En edelleenkään kannata B-kokoomukseksi, B-vihreiksi tai, paratkoon, B-vassareiksi ryhtymistä, mutta vain demareihin vetoavalla politiikalla saa vain demariäänet. Ja ne tulevat laariin muutenkin.

Muista ehdokastyypeistä

Julkkisehdokkaista on puhuttu paljon, mutta tulosten valossa Brysseliin lähtevien urheilijoiden ja missien aika lienee Suomessa ohi. Kokoomus tarjosi näitä jos jonkinlaisia, mutta ainoat mainittavammin menestyneet “ei-poliitikot” olivat juuri poliittisessa julkisuudessa profiloituneet Petri Sarvamaa ja Risto E.J. Penttilä (hänkin sitä paitsi ex-kansanedustaja). SDP:kin on nyt varmaan läksynsä oppinut.

Mielenkiintoisempi ehdokaskategoria ovat minusta niin sanotut toivoehdokkaat. Kaikkien puolueiden listoilta yritti nimittäin läpi nuoria, valtakunnanpolitiikassa vielä ryvettymättömiä poliittisia aktivisteja, ja monista on puolue-establishment antanut ymmärtää, että heistä on odotettavissa suuria tuloksesta riippumatta. Lähes kaikki nuoret toivot joutuivat kuitenkin pettymään, sillä näiden vaalien äänestäjäkunta ei jaksanut innostua tulevaisuusperspektiivistä samassa määrin kuin puolueiden oma väki. Vasemmisto oli panostanut näihin ehdokkaisiin eniten – esimerkiksi Pilvi Torstista (sd.) ja Jussi Saramosta (vas.) kohistiin kovasti etukäteen – ja siksi myös kärsi heidän tappioistaan eniten.

Tämä ei kuitenkaan ole ehdokkaiden omaa syytä. Mainitut Torsti ja Saramo edustavat molemmat puolueidensa ehdotonta parhaimmistoa älyllisesti ja ideologisesti. Varsinkaan vasemmistopuolueet eivät silti onnistuneet välittämään ehdokkaiden ympärille kehittämäänsä innostusta äänestäjille. Syy siihen on jälleen kerran vieraantuminen. Poliittinen, etenkin vasemmistolainen, aktivismi on Suomessa pienen piirin harrastus, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta harvoja kuvion ulkopuolelta. Tästä eliitiksi ymmärretystä joukosta käsin on vaikeaa esitellä ehdokasta, vaikka hyvääkin, kansan “syvien rivien” keskuuteen ja odottaa heidän hyväksyntäänsä tuosta vain, vaikka käytettävissä olisi paljonkin resursseja. Sen saivat kokea myös ay-liikkeen ehdokkaat Reijo Paananen (sd.) ja Kyösti Suokas (vas.). Uusista vasemmistolaisista kasvoista ehkä parhaiten menestyi Petra Paasilinna, joka tosin myös selvimmin esiintyi “vanhan SDP:n” historiallisen jatkuvuuden edustajana – merkki sekin näiden vaalien tunnelmasta. Nuorelle poliitikolle on täysin legitiimi reitti hankkia kannatuksensa ensin puolueen olemassaolevien äänestäjien keskuudesta. Samalla on kuitenkin varottava sitä, ettei tule imaistuksi puolueen olemassaolevaan imagoon ja menetä tuoreus- ja kiinnostavuusarvoaan.

Mutta olihan näissä vaaleissa myös läpi mennyt nuori toivo, Keskustan Riikka Manner. Vaikka keskustanuoret ovatkin hänestä innoissaan, Manner ei kuitenkaan juuri kampanjoinut “nuorena”. Puoluetoimisto ei myöskään yrittänytkään kruunata häntä valitukseen, vaan tuki häntä paljon konkreettisemmalla tavalla. Mannerista tehtiin alueellinen ehdokas kotiseudulleen Itä-Suomeen: kaikki muut keskustalaiset ehdokkaat alueelta rajattiin pois listalta, ja koko Savo-Karjalan maaseudun keskustalainen puoluekoneisto valjastettiin Mannerin vaalivankkurien eteen Paavo Väyrysen ja kaikkien itäsuomalaisten keskustakansanedustajien painavalla tuella. Tämä antoi Mannerille jo vaalien lähtökuopissa horjuttamattoman tukialueen, joka poiki paitsi äänivyöryn kolmessa vaalipiirissä, myös runsaasti valtakunnallista huomiota. Vaikea noilla eväillä oli epäonnistua.

Yksikään muu puolue ei onnistunut hyödyntämään alueellisuutta näin hyvin. SDP:n Liisa Jaakonsaari kampanjoi pohjoissuomalaisuudellaan, mutta pystyi kansallisesti tunnettuna hahmona tekemään myös hyvän valtakunnallisen vaalikampanjan; hänen äänisaaliinsa Helsingin vaalipiirissä itse asiassa päihitti SDP:n kolmosen, Kimmo Kiljusen, joka sentään on kotoisin naapurikaupungista. Valtakunnallisissa vaaleissa kannattaa alueellisiakin äänisaaliita miettiessä asettaa ehdokkaita, joilla kuitenkin on jonkinlaista kansallista vetovoimaa. SDP asetti sen sijaan keskisuomalaisen ex-kansanedustajan Kalevi Olinin, joka keräsi omasta entisestä vaalipiiristään yli yksitoista kertaa niin paljon ääniä kuin seuraavaksi parhaastaan. Jopa vihreät olivat kompastua aluepolitiikkaan: heidän 20 ehdokkaastaan peräti kahdeksan oli helsinkiläisiä ja kolme lisää lähialueilta, vaikka Heidi Hautala osoittautui Helsingin vaalipiirissä täysin suvereeniksi. Toisen paikan jääminen niin tiukoille kuin se heillä jäi johtui epäilemättä pääkaupunkiseudun ylitarjonnasta.

Keskustan operaatio Manner osoittaa, että hupenevasta kannattajakunnasta huolimatta puolueesta löytyy vielä iskukykyä. Huonojen galluptulosten ja Matti Vanhasen horjuvan suosion takana piilee edelleen tehokas koneisto, jonka taakse SDP:n oli auttamatta jääminen suurten puolueiden jumboksi.

Tulevaisuudesta

Puutun vielä yhteen epäkohtaan, joka minua näissä vaaleissa jäi kaivelemaan, nimittäin RKP:n odottamattomaan vaalimenestykseen. RKP meni vaaleihin “Mångfald ger mervärde” -ohjelmalla, joka samalla korosti sekä puolueen itselleen ottamaa kielipoliittista erityisstatusta että, kuin sen takaa kieltä näyttäen, oikeistoliberaalia talousohjelmaa. On kerrassaan käsittämätöntä, että finanssikapitalismin kriisin keskellä näin avoimen uusliberaalia agendaa edustava puolue voi saada “automaattisen” europarlamenttipaikan tulematta vakavasti haastetuksi median tai vasemmiston taholta. Tiedän, että RKP halutaan nähdä harmittomana vapaamielisenä kielipuolueena, mutta tämä puolue kuitenkin konkreettisesti punkee esimerkiksi EU-parlamenttiin ehdokkaita, jotka vastustavat työaikadirektiivin sijasta työajan yhteiskunnallista sääntelyä yleensä. Juuri RKP:n aseman tapaisia tabuja pitäisi vähitellen opetella murtamaan, jos Suomessa halutaan oikeasti tehdä uudenlaista politiikkaa eikä vain palvella samaa yhteiskunnallista konsensusta eri vaatteissa.

Mitä siis jää käteen? Sosialidemokraattien keskuudessa muutenkin harvinainen muutos-optimismi on näissä vaaleissa törmännyt vaihtoehdottomuuden muuriin. SDP:n ja Vasemmistoliiton kannatus jatkaa hupenemistaan vanhan duunari-ikäluokan kuoleman mukana ilman merkkiäkään siitä, että päänavausta uusien sukupolvien kannattajakuntiin olisi tapahtumassa. Ja niin kauan kuin puoluetoiminnan elitisoitumista ei saada käännettyä, ei hyvilläkään ehdokkailla kyetä välittämään uutta imagoa. Nyt on kaksi vuotta aikaa vetää johtopäätöksiä, mutta SDP voi kokemuksesta neuvoa Vasemmistoliittoa siinä, että pelkkä keulakuvan vaihto ei uudistumiseksi riitä.

Näistä vaaleista on kuitenkin opittu se, että jos työväestön äänistä kilpaileekin kolme puoluetta, demografisista ja maailmanpoliittisista syistä niistä kaksi on erottamattomasti samassa veneessä. Vasemmistoliitto ei tule pystymään, Arhinmäenkään johdolla, punavihreään irtiottoon jos SDP:n stagnaatio painaa edelleen vasemmistolaisuutta yleensä kohti pohjaa. Toisaalta SDP itse ei kykene muuttamaan kurssiaan – oikealle tai vasemmalle – ilman sellaista radikaalia heräämistä äänestäjäkunnassaan, jonka vain todellinen poliittinen murros pystyy tuottamaan.

Mutta todellista murrosta tarvitaankin, sillä poliittinen historia ei suinkaan lopu tähän. Finanssikriisin aikaansaamat myrskyt maailmanpolitiikassa ovat vasta lähdössä liikkeelle. Kukaan ei vielä voi ennustaa, millaiseksi maailman uusi järjestys tulee muotoutumaan. Kokemukseni perusteella tarvitaan muutaman vuoden viive, mutta muutos tulee lopulta herättämään pohjoisen lintukotommekin unestaan. Ja siihen ei soinilainen populismi kykene vastaamaan, sillä perussuomalaisuuteen kiteytyy vallitsevan järjestelmän kritiikki, mutta todellisella muutoksella on jo sataviisikymmentä vuotta ollut nimi. Se on sosialismi.

Anssi Häkkinen

Onko Suomessa asuntojen hintakuplaa?

Globaali talouskriisi käynnistyi Yhdysvaltojen asuntomarkkinoilta, joiden ylikuumeneminen oli johtanut asuntojen hintakuplan muodostumiseen. Kun uusia ostajia ei enää löydetty kiihdyttämään velkavetoista asuntobuumia ja asuntojen hinnat kääntyivät ylitarjonnan seurauksena laskuun, lyötiin alkutahdit globaalille finanssikriisille. Tällä hetkellä asuntojen hinnat ovat edelleen laskussa Yhdysvalloissa, mikä tarkoittaa sitä, että asuntovelallisten tilanne jatkaa kiristymistään.

Velkaongelmista selviäminen on ylivelkaantuneessa taloudessa erittäin vaikeaa. Kun velkojen suhde varallisuuteen kasvaa, on kotitalouksien, yritysten ja rahoituslaitosten luonnollinen reaktio pyrkiä lyhentämään velkataakkaa vähentämällä kulutusta ja investointeja. Kulutus- ja investointikysynnän vähentyminen puolestaan johtaa kokonaistaloudellisen aktiviteetin laskuun, mikä edelleen välittyy myös varallisuusarvojen laskuun muun muassa  uusien asuntojen kysynnän vähentyessä. Näin ollen säästämisen lisääminen itseasiassa suurentaa suhteellista velkataakkaa. Tätä ilmiötä kutsutaan Fisherin paradoksiksi.

Meillä Suomessa on koko talouskriisin ajan vähätelty omassa taloudessamme olevia riskejä ja esimerkiksi asuntojen hintojen laskukierrettä ei nähdä juurikaan uhkana. Näin ollen  meidän ei tarvitse pelätä Yhdysvaltojen talouden kaltaista kehitystä, jossa varallisuusarvojen lasku johtaisi itseään vahvistavaan negatiiviseen kierteeseen. Kun tarkastellaan kerrostaloasuntojen hintakehitystä vuodesta 1975 alkaaen, väitteet asuntomarkknoiden riskittömyydestä voidaan kuitenkin helposti asettaa kyseenalaiseksi.

Seuraavassa kuviossa on esitetty kerrostaloasuntojen reaalinen hintakehitys vuodesta 1975 alkaen (sininen viiva) sekä hintojen keskiarvot vuosilta 1975-1996 (pinkki katkoviiva) sekä 1975-2008 (keltainen katkoviiva):

Kuviosta havaitaan, että asuntojen hintojen kehitys on vuoden 1996 jälkeen ollut erittäin nopeaa ja huippukohta vuoden 2007 lopussa ylitti pitkän ajan keskiarvon 60 prosenttiyksilöllä. Yhtä korkealla asuntojen hinnat ovat olleet vain 1990-luvun alussa, ja seuraukset kaikki muistavat. Jos nykyistä hintatasoa verrataan aikaan ennen viime vuosien hintanousua, korostuu hintakuplan suuruus entisestään.

Asuntomarkkinoiden riskit ovat todellisia myös Suomen taloudessa. Hintojen laskukehitys on käynnissä, vaikka kevään tilastot osoittivatkin hieman hidastuvaa laskua. Työttömyyden kasvaessa ja reaalitalouden olosuhteiden heikentyessä sekä pitkäaikaisen rahoituksen hintojen noustessa uusien asuntolainojen määrä tulee vähenemään lähitulevaisuudessa, mikä vaikuttaa asuntojen kysyntään sekä hintakehitykseen negatiivisesti. Jos hintojen kasvuvauhti kiihtyy Yhdysvaltojen (tai Espanjan) asuntomarkkinoiden kaltaiseksi, paljon uusia ongelmia on tiedossa talouteemme.

Jussi Ahokas

Suomalainen arvostaa säästämistä

Taantumaa on pyritty taltuttamaan Suomessa monin konstein. “Älä ruoki lamaa!” -kampanja varoitteli ylisäästämisen vaaroista ja sai suomalaiset heristämään sormeaan. Säästäminenhän on keskeinen osa kansallista identiteettiämme, kuten tämänkin artikkelin keskusteluosiosta käy hyvin ilmi.

Meillä on Mannerheim, Leijonat ja säästöporsas. Niitä ei talouskriisikään vie meiltä pois.

Hauskaa työväenjuhlaa!

GSD Suomen sosiaalifoorumissa

GSD ja Työväen sivistysliitto järjestävät yhteistyössä seminaarin Suomen sosiaalifoorumissa lauantaina 25.4. Helsingissä. Tapahtumapaikkana on Arbis (Dagmarinkatu 3)  ja seminaari alkaa kello 10.00. Seminaarissa käsitellään valtavirtaisen taloustieteen vaikutusta syksyllä 2007 käynnistyneeseen finanssikriisiin. Tarkempi kuvaus seminaarista seuraavassa:

Kuinka valtavirtainen taloustiede loi finanssikriisin ja vaikeuttaa siitä selviämistä

Globaalin finanssikriisin taustalla olevista rakenteista puhuttaessa uusklassisen taloustieteen hegemonista asemaa ei voida korostaa liikaa. Valtavirtaisen talousteorian keskeinen ongelmakohta on oletus markkinoiden tehokkuudesta ja julkisen sääntelyn haitallisuudesta. Tästä oletuksesta johdetut deregulaatiotoimenpiteet ajoivat lopulta globaalin rahoitusjärjestelmän ja koko maailmantalouden historiallisen syvään kriisiin, jonka seurauksista kärsitään vielä pitkään.

Uusklassisen taloustieteen ohjeilla kriisistä nouseminen ei ole mahdollista. Päinvastoin valtavirtaiset talousnäkemykset ovat kärjistäneet tilannetta entisestään vastustamalla kriisin ratkaisemisen kannalta välttämättömiä toimenpiteitä ja kannattamalla sekä toimeenpanemalla kriisiä syventäviä toimenpiteitä. Uusklassinen taloustiede on tuottanut riittävästi yhteiskunnallisia ongelmia ja sen on aika tulla syrjäytetyksi määräävästä asemastaan.

Globaalisosialidemokraattien ja Työväen sivistysliiton järjestämässä seminaarissa tarkastellaan valtavirtaisen taloustieteen vaikutuksia finanssikriisiin syntyyn ja sen syventämiseen. Seminaarissa esitetään myös uusklassiselle taloustieteelle vaihtoehtoisia tulkintoja finanssikriisille sekä toimenpiteitä, joilla finanssikriisistä voidaan selvitä mahdollisimman vähin vaurioin.

Alustajat:
Jussi Ahokas, tutkija
Lauri Holappa, tutkimusavustaja